Eilinen oli todellinen maanantaiden maanantai. Päivä jolloin oli millistä kiinni etten vain kävellyt työpaikalta ulos jättäen kaiken taakseni, lähteäkseni sieltä for good, ikuisesti. Hetkellisesti koin vastustamatonta tarvetta huutaa ovelta bye bye bitches ja hypätä pois oravanpyörästä uhkarohkeasti tyhjän päälle, vaikka parilla eurolla päivässä elämään Thaimaan beachbungalowiin ja blogaten elääkseni, kunhan vain saisin mielenrauhan ja pääsisin irti siitä paskasta jota jouduin läpikäymään. Don’t get me wrong, mä pidän työstäni ja työpaikastani, sillä enhän muuten olisi ollut kohta yhdeksää vuotta saman firman palveluksessa. Aina kaikki työtehtävät ja toimintavat eivät kuitenkaan ole mieleen, ja eilen oli juuri sellainen päivä.

Mulla on lyhyt pinna ja jos koen etten osaa tai edes halua oppia jotain ja asia tuntuu vaikealta, turhaudun nopeasti. Eilen nämä turhautumisen tunteet aiheuttivat minussa todellisen tulistumisen ja kuppini keikahti kunnolla nurin. Loppupäivää kohti rauhoituin ja sopeuduin tilanteeseen, mutta kokemani turhautuminen, ärtymys, suuttumus, nöyryytys ym. jäivät kalvamaan mieltä koko loppupäivän ajaksi. Osa tunteista oli itse luomiani tunteita, eikä varsinaista perusteltua syytä näiden tuntemiselle ehkä ollut, mutta minkäs sitä itselleen voi. Kun viha leimahtaa ja kasvaa lähes raivoksi, on vaikea hillitä itseään ja järki sumenee.

Selvittyäni hengissä työpäivästä tein tietoisin päätöksen syödä herkkuja. Ajattelin että nyt mä ahmin, mä ansaitsen nyt helpotuksen ja jotain hyvää tämän hemmetin paskan maanantain päätteeksi. Menin kauppaan ja seisoin herkkuhyllyillä. Järki toimi päässä sen verran etten mättänyt ostoskoriin hallitsematonta määrää minulle ominaisia megakokoisia sipsipusseja, dippejä, pakastepizzoja, suklaalevyjä ja karkkipusseja, vaan tyydyin ottamaan muutaman pasteijan, yhden leivoksen, karkkia ja pähkinöitä. Kaupassa ollessakin pystyin jollain tasolla kontrolloimaan tilannetta enkä antanut homman lähteä ihan käsistä, olin puoliksi ylpeä.

Vaikka tapani käsitellä ahdistusta ja pettymystä, päivällä kokemani vihan turrutusta ja siitä palautumista oli palkita itseni jollain hyvällä, tein kaiken tietoisesti. Se jos mikä on ahmimishäiriön hoidossa todella hyvää edistymistä. Pystyin kontrolloimaan itseäni kaupassa ostotilanteessa, sekä vielä herkkuja syödessäkin sillä mätin puolet roskiin ja jätin loput syömättä. Ahminnan keskeyttäminen on mahtava edistysaskel joten voin olla vain tyytyväinen, ja kaiken lisäksi sain suljettua itsestäni pois sen on/off -ajattelun että nyt kaikki olisi pilalla. Ei ole, mä jatkan taas siitä minne eilen jäin, eikä yksi tälläinen tapahtuma romuta yhtään mitään. Nyt vaan seuraavaksi yritän stopata jo aiemmin, hengitellä syvään ja miettiä vielä kauaskatseisemmin. Tällä kertaa tämä oli kuitenkin tapani selvitä, ja siitä mä taas selvisin.

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

Aina toisinaan täällä blogeissa nousee esille erilaiset kauneusleikkaukset ja kauneuskirurgian pienoperaatiot. Minäkin kirjoittelin jokusen sanan omista operaatioistani muutama päivä taaksepäin postauksessani ”Rumaa persoonallisuutta ei pelasta kauneuskirurgiakaan”.

Osa bloggaajista on kertonut avoimesti mitä heille on tehty, osa tekee jonkun ”kohupaljastuksen” jossain vaiheessa, osa yrittää piilotella eikä halua asiasta puhua, ja osa sitten valehtelee silmät, korvat ja suut täyteen vaikka nämä operaatiot voi käytännössä nähdä sokeakin otsallaan. Jostain syystä aihe on ihan hirveä tabu ja ei tietysti ihmekään, sillä jostain syystä erilaiset toimenpiteet ja ulkonäön parantelu koetaan muiden ihmisten toimesta vääräksi/pinnalliseksi/itsetunto-ongelmaisen ihmisen asiaksi, ja siinä helposti haukutaan bimboksi, tyhjäpääksi ja ties miksikä arvottomaksi ihmiseksi ja kivitetään oikein olan takaa.

Mä oon kuitenkin itse sitä mieltä että niin kauan kun ihmiset eivät rehellisesti kerro totuutta, niin kauan nämä asiat pysyvät myös sellaisina vaikeina asioina joista puhuminen on haastavaa. Niistä pitäisi puhua mun mielestä avoimemmin, enkä kelpuuta nyt selitykseksi sitä ettei se kuulu muille ja se on jokaisen oma asia. Niin onkin, mutta se kyllä näkyy ja siitä valehtelu suoraan päin naamaa on minusta hyvin kyseenalaista käytöstä.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä että ihmisten pitäisi joutua jatkuvasti ruotimaan omia ulkonäön korjailujaan ja perustelemaan ties kelle randomille syitä siihen miksi mitäkin on tehnyt ja avaamaan koko elämänhistoriaa, mutta muhun ei vain uppoa kaikki läpinäkyvät valheet ja niiden selostaminen muille on musta typerää harhaanjohtamista.

Mä kävin pari päivää sitten ottamassa lisää huulitäytettä. Tämä oli neljäs kertani, ja aiemmat ovat elokuus 2014, huhtikuu 2015, ja heinäkuu 2015. Jokaisella kerralla minulle on laitettu 1ml hyaluronihappoa, volyymiä antavia täytteitä. Ensimmäinen aine oli Pluryal, sitten Revanesse Ultra ja kolmannella kerralla Stylage L. Nyt lokakuisella kerralla kun viime pistoksista on niin lyhyt aika ja minua on käytännössä jo kahdesti piikitetty puoleen vuoteen, oli aineena Princess Filler joka on miedompaa ainetta eikä tuo niinkään volyymiä vaan on enemmänkin perinteinen täyteaine. Kyseinen aine valittiin siksi etteivät huuleni pullahda övereiksi, kaikki kunnia jääköön Johanna Tukiaiselle ja ihanalle Hottikset-sarjan Juha Immoselle. Se miksi aineet ja määrät mainitsen on se, etten usko että kukaan on oikeasti niin tollo ettei muka tiedä mitä laitettiin ja kuinka paljon, tai jos näin on niin ihme puoskarit niitä pistelee. Se selittely ”en muista mitä ja kuinka paljon” on mielestäni aikamoista shaibaa, sillä en mäkään ole omiani unohtanut.

Huuliani siis täyteltiin vähän sieltä sun täältä, tasoiteltiin symmetrisyyttä, nostettiin reunoja hieman takaisin ja alahuulen keskiosa joka on minulla luonnostaan kuopallaan sai lisää täytettä ja tasoitusta. Nyt koen että huulet on tosi hyvät ja juuri sellaiset kuin haluaisinkin, lähes täydelliset.

Huulet ennen viimeisintä huulten muotoilua

Huulet seuraavana päivänä muotoilusta jolloin vielä löytyy hieman ylimääräistä turvotusta

Ihan ensimmäisestä tekemästäni huulten muotoilusta olen myös tehnyt blogipostauksen jonka voit halutessasi lukea TÄSTÄ. Kyseisessä blogipostauksessa on kuvat myös alkuperäisistä huulistani, joten siitä voi hyvin tsekata miten ollaan tähän pisteeseen päästy, oikeastaan jo ekalla kerralla mutta tätähän täytyy ylläpitää, muutos ei ole pysyvä. Viime vuoden elokuussa kävin nostamassa botoxilla myös kulmakarvojani joka oli tosi hyvä juttu, siihen pitäisi mennä uudestaan. Tuloksen voit katsoa TÄSTÄ.

Mä väitän että jos mä en näistä kertoisi, juuri kukaan ei sitä tuolla kadulla ainakaan huomaisi sillä tulos on luonnollinen siitäkin huolimatta että pistoksia on tänä vuonna ollut jo kolme. Tiedän kyllä pari tyyppiä jotka on huutaneet huulikuvalleni ”HYI HELVETTI!” mutta vasta kun ovat saaneet tietää niitä täyttäneeni. Aiemmin ei ollut mitään vikaa, jännä.

Väitän ettei tämän näköisiä huulia kukaan kauhistele sporassakaan että onpas paljon täytetty ja ihan kauhean rumat…

Anyway, tehköön kukin mitä haluaa ja olkoon kertomatta tai kertokoon. Mä en vaan ymmärrä miksi ylläpidetään jatkuvasti sitä ”I woke up like this” -illuusiota eikä voida myöntää että kaikki ei ole ihan hyvästä geeniperimästä tai että ikä on jo alkanut painaa ja on turvautunut pieneen fiksailuun. Mulle aihe ei ainakaan ole tabu ja toivoisin ettei muillekaan.

Mitä mieltä te ootte näistä kaikista kauneusjutuista, ja siitä että onko ne tabuja vai ei? Mitään mielipidettä lukijoilla?

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa