Työpaikka johon olin todella pettynyt

Tähän ikään mennessä on tullut oltua useassa työpaikassa, mutta vain kerran olen ollut pettynyt työpaikkaan. Koska olen käsitellyt blogissani paljon työelämäänkin liittyviä asioita, ajattelin puhua myös tästä aiheesta. Tämä asia tuli mieleeni siitä, että törmäsin omassa Facebookissani vanhaan julkaisuuni jossa intoilin tästä uudesta työpaikasta. Olin kertonut siitä näin:

”Ihan parasta, mut palkattiin uuteen työhön suoraan haastattelusta! HR-päällikkö paljasti käyneensä lukemassa mun blogia ja sanoi, että olen niin taitava keskustelija ja mulla on miellyttävä ääni ja puhetyyli että voisi kuunnella mua vaikka kuinka kauan. Ensi viikolla alkaa uusi duuni jossa joustavat työajat, liukuva työaika, hyvä palkkaus, hieno työympäristö ja energinen sekä motivoiva ilmapiiri. Nyt mä pystyn panostamaan mun blogiin, matkustelemaan ja käymään vaikka keskellä viikkoa joustavasti blogiyhteistyöjutuissa ja PR-toimistoissa ilman ongelmia. Oli ihanaa kuulla kehuja ja saada uusia tuulia elämään! On aika juhlia!”

Koska nyt luette tätä juttua niin tiedätte, että ei mennyt kuin Strömsössä. Voi voi, olisinpa vaan tiennyt, että oli turha intoilla! Syy, miksi olin pettynyt työpaikkaan ei ollut itse työ vaan kaikki muut luvatut ja toteutumatta jääneet asiat. Myöskin itse työpaikkailmoitus ja yrityksestä annettu julkinen kuva paljastui harhaanjohtaviksi mikä oli itselleni aika ikävä yllätys.

Syy miksi alunperin hakeuduin tuohon työpaikkaan oli se, että tarvitsin erittäin rennon, vapaamielisen ja joustavan työpaikan joka sopisi hyvin sosiaalisen median parissa tekemäni työn ohelle. En voinut enää istua kello kaulassa kahdeksasta neljään maanantaista perjantaihin työpaikalla, vaan tarvitsin joustoa ja kykyä vaikuttaa omiin työaikoihin. Niinpä sitten puolitutun suosittelijan hehkutuksien kautta päädyin ottamaan yhteyttä kyseiseen työpaikkaan ja mut kutsuttiin haastatteluun. Mut palkattiin heti haastattelusta joka meni loistavasti ja sain hyvää palautetta. Olin tästä todella iloinen.

Työtilojen epäviihtyisyys

Asiat kääntyivät kuitenkin lähes heti alusta lähtien huonoon suuntaan. Ensimmäinen vastoinkäyminen oli se, kun näin yrityksen tilat kokonaisuudessaan. Netissä ja esittelykuvissa työpaikasta annettiin ulkoisesti täysin eri kuva kuvaamalla vain muutamia johdon huoneita sekä yksittäistä neuvottelutilaa. Oli aikamoinen järkytys huomata siivoton keittiö kahvi-, ja tiskivesien pilaamilla kupruilevilla tasoilla, epäsiistit, kolkot ja rumat vessat jotka olivat täynnä lappuja siitä ettei käsienpesun jälkeen kuivaukseen saa käyttää kuin yhtä paperia (erittäin epähygienistä).

Työntekijöiden työtilat olivat rehellisesti sanottuna ahtaat, pimeät, pölyiset ja labyrinttimaiset sokkelot joissa ei yhdessäkään metri kertaa metri loossissa ollut sähköpöytiä (työntekijät konttasivat polvillaan pöytien alla säätämässä pöytiä) ja huonokuntoiset halpistoimistotuolit ilman kunnollisia säätöjä. Pöyristyttävintä oli se, että työtiloja oli mainostettu nykyaikaisiksi ja ergonomisiksi, mutta tämä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Omiin aikaisempiin työpaikkoihini ja suhteellisen korkeaan tasoon tottuneena tämä paikka oli aikamoinen läävä eikä millään tapaa viihtyisä ympäristö, poislukien päällikkötason tilat.

MUUTKAAN Luvatut asiat eivät pitäneet paikkaansa

Työhaastattelussa olin selkeästi tuonut ilmi sen seikan, että otan tämän työn sivutyökseni ja haen joustavaa ja mukautuvaa työpaikkaa jossa ei tarvitse juosta kello kaulassa. Liukuma oli kyllä olemassa, mutta loppujen lopuksi mun muulle työlle ja tarpeelle saada joustoa ei ollutkaan ymmärrystä. Työpaikassa odotettiin minun korvaavan poissaoloni tekemällä tunnit takaisin sisään vaikka se oli käytännössä mahdottomuus. Alkuperäinen tarkoitushan oli, että mahdolliset muut menoni loogisesti poistetaan palkasta eikä minun tarvitse joka lehtihaastattelun, videokuvausten, pr-toimistokeikkojen tai muiden jälkeen panikoida sitä, että saan tunnit kurottua. Juuri siksi tarvin joustoa.

Oma esimieheni antoikin pian palautetta ettei tulokseni ole vaaditulla tasolla, kun työpaikalla ei huomioitu esim. koko päivän poissaoloani kuvauksissa. Niin älytöntä kuin se onkin, niin myös omat menoni ja etukäteen ilmoitetut poissaoloni laskettiin työajaksi ja työpäiväksi jonka aikana ei tullut tulosta. Vaikka olisin ollut vain kolmena päivänä viikosta töissä, katsottiin että se on viisi päivää. Kolmena päivänä olisi pitänyt siis tehdä viiden päivän tulos jottei luvut näytä huonoilta. Se oli ihan päätöntä. Olo oli tuossa vaiheessa aika hämmentynyt ja lyöty. Tiesin heti ettei tämä tule kauaa toimimaan.

VIIMEINEN NIITTI OLI KYKENEMÄTTÖMYYS KÄSITELLÄ PALAUTETTA

Itse yrityksen johto oli ja on varmasti vieläkin hyvin päämäärätietoisia ja menestyneitä ihmisiä enkä aliarvioi heidän ammattitaitoaan ja esim. HR-päälliköstä jäi hyvät fiilikset, mutta väliportaan porukassa oli useita hieman ikävän fiiliksen jättäneitä ihmisiä. Tämän tyyppisessä työpaikassa meininki on enemmän tulos tai ulos ja niinhän se on että raha puhuu ja menestykseen vaaditaan kovia ja kylmiä tyyppejä tuon sortin bisnesmaailmassa. Itse kuitenkin odotan ihmisiltä myös kykyä käsitellä kritiikkiä ja palautetta ja pysyä työpaikalla asiallisena.

Mulle henkilökohtaisesti työelämässä yksi tärkein arvo on rehellisyys ja suorapuheisuus ja arvotan sen huomattavasti korkeammalle kuin teeskennellyn ja väkisin pakotetun ”ME-hengen” ja sen, että sätkynukkeina kaikki vaan nyökyttelee että MEILLÄ ON KIVAA, MEILLÄ ON TSEMPPIHENKI, ME OLLAAN POSITIIVISIA, ASENNE RATKAISEE! Todellisuudessa erilaisten ihmisten kohtaaminen, erilaisuuden ymmärtäminen, ihmisten kohteleminen yksilöinä ja se, että on helposti lähestyttävä esimies ja työtoveri on ensiarvoisen tärkeää. Asioista pitää voida puhua, myös niistä ikävistä ja negatiivisista tunteista. Itse sain karusti kokea sen, ettei mitään ole syytä kyseenalaistaa eikä rakentavaa kritiikkiä tai omia tuntemuksiaan (paitsi positiivisia) ole suotavaa ilmaista tuolla työpaikalla.

Ei eriäviä mielipiteitä

Erehdyin muutamasti olemaan omaan tapaani suorapuheinen, rento ja rehellinen millaiseen itse olen aina esimiestehtävissä kannustanut alaisiani ja johon minuakin on työntekijänä kannustettu ylemmältä taholta muissa työpaikoissa, mutta täällä se ei ollut suvaittua. Sain ihan kunnon kovaäänisen läksytyksen ja vihaisen purkautumisen kuinka en missään tapauksessa saa ilmaista mielipidettäni kun erehdyin kerran ottamaan osaa työpaikan sisäisessä keskusteluryhmässä johonkin mieltä puhututtavaan aiheeseen. Tilanne oli aika absurdi kun työelämässä kohtalaisen kokematon nuori nainen tulee jonkinlaisen tsemppi-tittelin voimin avautumaan oikein asenteella työpisteelleni ja kiihkoaa posket punaisina niin paljon, että jouduin useasti pyytämään häntä rauhoittumaan ja laskemaan äänentasoaan sillä tilanne oli hyvin epämiellyttävä ja jopa nöyryyttävä.

Työpaikalla oli myös hassua se, että poikkeuksellisen paljon kosmetiikkaa ja hajusteita käyttävä pikkupomo josta muutama vanhempi työntekijä joutui antamaan palautetta saatuaan hengenahdistusta ei ottanut palautetta vastaan. Tämäkin sivuutettiin täysin vaikka hajusteiden käyttö oli ihan hallitsematonta, tyyliin pullollinen myskiparfyymia niskaan aamulla ja siitä muille migreeni ja työntekijä joutui lähtemään kotiin kesken päivän. Kykenemättömyys miettiä kokonaisuutta ja kaikkien hyvinvointia loisti poissaolollaan siis monella eri tasolla.

Ei kykyä tarkastella asioita objektiivisesti

Toinen kummallinen tilanne tuli oman esimieheni kanssa (minua nuorempi mieshenkilö). Annoin kahden kesken palautetta siitä, ettei kaikki ole välttämättä sitä miltä näyttää ja pinnan alla voi kuplia. Se että ihmiset hymyilee eivätkä anna negatiivista palautetta ei tarkoita etteikö sellaista ole. Uskokaa pois, sitä on kaikkialla mutta sitä ei vain uskalleta sanoa. Se, että työpaikalla on joku 10 henkilön insideporukka keillä osuu jutut yksiin, on hauskaa ja huoletonta, ei tarkoita sitä etteikö muilla voisi olla ongelmia. Pääasiassa muu porukka vaihtuu ja voi huonosti mutta kukaan ei uskalla sanoa mitään, eikö työnantajalla ole kiinnostusta saada pysyviä ja tyytyväisiä työntekijöitä kertakäyttökierrätyksen ja huonon maineen sijaan?

Yritin asiallisesti hieman ensin vihjaista ja sitten sanoin jo suoraankin, ettei lukuisat kirjoittelut nettipalstoilla kyseisen työpaikan ongelmista ole kuvitelmaa vaan niitä olisi syytä pohtia ja tutkiskella olisiko aiheellista tehdä jotain niille asioille, mutta sain vastaukseksi sen, että nettiin kirjoittaa vain kaikki tässä työssä epäonnistuneet ja sitä kautta katkerat ihmiset. Ne keillä menee hyvin, heillä ei ole tarve valittaa. Yhtä välinpitämätöntä ja epäammattimaisempaa vastausta en ole koskaan ennemmin saanut millään työpaikalla.

Kokonaisuudessaan tuo oli jo absurdia. Itsekin jo ensimmäisestä päivästä lähtien näin mitkä asiat on pielessä koska mulla oli niin pitkä työkokemus ja kokemusta ns. hyvistä työpaikoista. Mulla oli sitä vertailupohjaa aina toimistotilojen kunnosta hyvään esimiestyöhön ja johtamiseen ja kun itsekin olin ollut esimies niin tajusin jotain siitäkin hommasta ja työntekijöiden kohtaamisesta. Kun mä näin työpaikan viat, mä en vielä ollut tietoinen siitä menestynkö mä itse työtehtävissä vai en, joten mikään oma huonous tai työssä menestymättömyys ei ole perusteena kritiikin annolle. Ei niitä juttuja tuulesta temmata.

Työpaikalla vitsailtiin potkuperjantaista

Koeaika työssä oli neljä vai peräti kuusi kuukautta joista itse olin töissä kuukauden. Tulokseni olivat ihan hyviä, toisinaan jopa loistavia. Edellisenä päivänä sain extrakehuja loistavasta tuloksesta ja kiitosta, perjantaina ilmoitettiin ”ettei tulos ole tarpeeksi hyvä”. Tämä tuli täysin vasten aiempia kiitoksia ja palautteita, ilman ennakkovaroitusta. Toki todellisen syyn tiesin itsekin: Pitkä työkokemukseni ja suorapuheisuuteni oli ongelma. Aitoja, mahdollisesti yleisestä tyylistä poikkeavia mielipiteenilmaisuja ei sallittu ja kritiikki koettiin ongelmana. On helpompaa ottaa nuoria ja kokemattomia vähään tyytyväisiä työntekijöitä jotka eivät aiheuta lisähommia kuin jo työelämässä kokeneita konkareita jotka eivät anna epäkohtien olla. Niinpä hommat loppuivat monen muun kollegan ohella yhtenä perjantaina. Kyseisessä työpaikassa perjantaita nimitettiin monien työntekijöiden keskuudessa potkuperjantaiksi, koska silloin aina tehtiin koeaikapurkuja. Porukkaa pistettiin ulos (ja otettiin sisään) tuon kuukauden aikana aivan uskomaton määrä. En koskaan ole nähnyt mitään vastaavaa. Jengiä vaan tuli ja meni, todella harva jäi.

Itse tutustuin tuon kuukauden aikana muutamaan tyyppiin jotka olivat tosi kivoja ja ollaan edelleen tekemisissä. Monet naurut ollaan saatu naurettua keskustellen tästäkin yhteisestä lyhyestä työkokemuksesta. En tiedä ketään kuka olisi ollut siellä kovin pitkään töissä. Suurin osa lopetti (lue: sopimus purettiin koeajalla) ensimmäisen kuukauden tai kahden jälkeen. Muutamat kai onnistuivat olemaan noin puoli vuotta. Mielipiteet ovat siis aika samanlaisia. Itselleni ehkä järkyttävintä oli huomata se, että eräs todella hyvin työnsä tekevä vanhempi naishenkilö sai koeaikapurun osakseen päivä tai pari ennen koeaikansa päättymistä siitäkin huolimatta, että hänet oli useasti palkittu tiimin parhaana. Tiedän kyllä miksi hänenkään ei haluttu jatkavan: Hänellä oli pitkä työkokemus, asiantuntemusta, ei mielenkiintoa pelata pelejä ja istua after workeissa. Ja se pahin: Hänellä oli mielipiteitä ja hän uskalsi tuoda ne julki eikä ollut vain sätkynukkena hokemassa kuinka on upeaa ja mahtavaa.

Osittain saa syyttää itseäänkin

Työpaikkailmoitus oli periaatteessa jo varoittava esimerkki siitä, ettei paikka välttämättä ole ihan niin suvaitsevainen, ymmärtävä ja joustava kuin toivoisin. Ilmoituksessa korostettiin yrityksen nuorekkuutta, vahvaa yhteisöllisyyttä, ME-henkeä, after workeja, yhdessä työajan ulkopuolella harrastamista ym. Periaatteessa nämä ovat hyviä asioita ja varmasti jollekin oikein sopivia ja jopa tsemppaavia, mutta noin yleisesti tästä olisi jo pitänyt voida päätellä jotain. Myös etukäteen netistä lukemani lukuisat keskustelut kyseisestä työpaikasta huusivat PAKENE mutta jotenkin menin lankaan.

Työntekijät koostuivat pääasiassa 18-25, max 30-vuotiaista ihmisistä ja joukkoon oli muodostunut todella voimakkaita kuppikuntia. ME-henki oli tiivis, muttei valmis vastaanottamaan uusia ihmisiä porukkaan ja sen huomasi aika hyvin ihan sivusta seuraajana.  Itse en ollut kiinnostunut joka viikkoisista after workeista, alkoholin lipittämisestä saati urheiluturnauksista, vaan mulla oli paljon muutakin tekemistä ja elämää. Itseäni reilusti nuorempien kanssa tulin kuitenkin toimeen ja heidän juttujaan oli mukava kuunnella, mutta toki siinä heidän tyytyväisyytensä takana paistoi vahvasti se, ettei heillä ollut edes kokemusta paremmasta. Eivät he ehkä tieneet millaista on muissa työpaikoissa.

Näin huonomaineista yritystä en ole kyllä missään kohdannut, edes perinteisiä puhelinmyyntifirmoja ei haukuta netissä näin paljon kuin tätä kyseistä työpaikkaa. Se ei kuitenkaan pomoja huolestuta, he eivät näe toiminnassaan mitään korjauksen arvoista. Itse työssä ei ollut mitään vikaa, pidin siitä ja suoriuduin siitä hyvin. Silti tämäkin kaikkineen oli todella hieno kokemus ja opetti mua elämässä paljon. Tärkein oppi varmasti oli että vastaavaa – ei enää koskaan!

Ootteko te olleet koskaan pettyneitä työpaikkaan ja jos niin miksi? Olisi kiva kuulla jotain kauhutarinoita jos jollain on jaettavana!

LUE MYÖS JUTUT KAIKKI TYÖPAIKAT JOISSA OLEN OLLUT SEKÄ TYÖHISTORIANI PIENIN JA SUURIN PALKKA

Kuvat Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

Millaista on huomata olevansa keski-ikäinen?

Moni varmaan tietää, että mä täytän pian 40 vuotta. Vastahan mä pääsin yläasteelta ja pidin 23-vuotiaita ihan super-aikuisina. Ei kovin montaa vuotta ole kun vietin mun kolmekymppisiä. Miten ihmeessä mä voin olla ihan just neljäkymmentä?

Se kuulostaa aika paljolta ja jotkut varmaan pitää mua tosi vanhana, mutta itse en ajattele olevani vielä mikään ikäloppu rouva. Mun blogin lukijoistakin suurin osa on 25-34 vuotiaita, eli ehkä hieman nuorempia kuin mä. Seuraava ryhmä on loogisesti ”oma ikäluokkani”, eli 35-44 vuotiaat. Myös 18-24 vuotiaita löytyy ihan hyvä määrä Googlen analytiikan mukaan, joten ei kaikki mua varmaan mummona pidä. Mä itse koen olevani noin kolmekymppinen, mutta enhän mä enää ole. Virallisesti mä oon jo keski-ikäinen.

Ahdistaako vanheneminen?

Tuo sana keski-ikäinen on monelle aikamoinen kirosana ja se helposti yhdistetään vanhuuteen ja tylsyyteen, mutta näinhän se on: Keski-ikä kolkuttaa ovella. Vanheneminen on meillä kaikilla edessä, mutta toiset vaan ei vanhene henkisesti koskaan. Mä luulen olevani yksi sellainen. Tavallaan se ikä on vain numeroita, miettikää nyt vaikka Aira Samulinia tai Instagramissakin vaikuttavaa Baddie Winkleä. Mun mielestä nämä naiset voisi hengailla vaikka parikymppisten kanssa niin halutessaan.

Nykypäivänä kolmekymppiset on kuin kaksikymppisiä ja nelikymppiset kolmekymppisiä. Ihmiset on erilaisia ja tietyt ”nuorten jutuiksi” yhdistettävät asiat on ihan kaiken ikäisten suosiossa. Mäkin elän aika erilaisessa tilanteessa kuin normaalisti päälle kolmikymppiset, jo neljääkymppiä lähestyvät ihmiset. Mulla ei ole lapsia eikä tule. Mä en ole koskaan ollut naimisissa. Tällä hetkelläkin mä olen sinkku. Mä oon tosi tyytyväinen elämääni ja pidän itseäni nykyaikaisena, freesinä ja nuorekkaana. Mä tulen toimeen parikymppisten ja kuusikymppisten kanssa ihan yhtälailla. Mielestäni sulaudun monenlaiseen porukkaan ja mulla on kaikenlaista puhuttavaa sekä paljon yhteisiä mielenkiintoja kaikkien ikäluokkien kanssa. Se on oikeastaan tullut tässä iän myötä. Vanheneminen on omalla tavallaan tehnyt elämästä vaan ihanampaa ja mun mielestä myös muuttanut mua tosi paljon parempaan suuntaan.

Missä iässä on liian vanha johonkin?

Mä elän tätä omantyyppistä elämääni ja olen nuorekas nelikymppinen, mutta ihan samoin sitä voi olla joku perheellinen, omakotitaloa asuttava pari koiraa ja farmariauton omistava tyyppi. Se ikä on usein käytökseen liittyvä asia, ja siinä samassa missä vanha voi olla nuori, voi joku nuori elää kuin ysikymppinen.

Mua aina joskus huvittaa se, kuinka parikymppiset kauhistelee jonkun olevan jo niin ja niin vanha. Sitten tajuan, että hei enhän mä kuulukaan heidän porukkaan kun mä voisin olla jo jonkun parikymppisen äiti. Siis ihan hullua! Toki mä huomaan tiettyjä eroja mua nuorempien (ja vanhempien) tuttavien ajatusmaailmassa ja käyttäytymisessä verratuna omaani, mutta ihan samanlailla mä näen eroja oman ikäluokkani kesken. Mä voin käydä keikoilla, kuunnella ganstarappia, nauraa pieruhuumorille, fanittaa tubettajia, lukea jonkun 18-vuotiaan blogia jos haluan ja niin mä aion tehdä siitä huolimatta minkä ikäinen itse olen. Joskus mua naurattaa kun luen netissä jotain keskusteluketjuja missä jengi kirjoittaa tyyliin että ”eihän täällä nyt ketään yli kolmekymppisiä ole tms) juttuja, tajuamatta että kyllä vaan on. Mäkään tuskin olen internetin vanhin ihminen.

Mulle vanheneminen on tuonut vaan hyviä asioita mukanaan, mm. sen että voin julkaista itsestäni kuvia ilman meikkiä, koirankarvaisessa topissa tukka sekaisin enkä mieti mitä muut on musta mieltä. Mä harvoin mietin sitä ennenkään, mutta iän myötä yhä vähemmän. Vanheneminen on siis ihan siisti homma ja se että oon keski-ikäinen on mulle ihan fine. Silti mä oon se sama Eve, olin sitten parikymppinen, nelikymppinen tai kasikymppinen.

Keski-ikäinen paperilla, mutta muuten? Keski-ikäinen my ass!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa