Hae
Queen of Eve

Millaista on tappaa itsensä henkisesti? Ahdistusta ja ahmintaa!

Tää vuosi on jo ehtinyt useamman viikon eteenpäin mutta mun elämä melkein pysähtyi. Niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin niin kyseessä ei kuitenkaan ole mikään oikea sydänpysähdys tai near death experience, vaan pointtini on enemmänkin se että blogihiljaisuudelle ja aikaansaamattomuudelle oli syynsä. Olen ennenkin kirjoitellut täällä suhteellisen suorasanaisesti ongelmistani terveellisessä ruokavaliossa pysymisessä ja aktiivisesti treenaamisesta mm. postauksessani ”Asiaa ahmimisesta”, en siksi että niitä erityisesti haluaisin koko maailmalle kailottaa vaan siksi, että joku muukin voisi niistä saada apua. Tai ehkä se helpottaisi itseään kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä, ei sitten turhaan kanna sitä ristiä yksinään harteillaan.

Mä olen vuosikausia kamppaillut ja jonkun verran jojoillut ylipainon kanssa. Helvetisti on laihdutettu mutta siltikään ei ole päästy ns. normaalipainoon, vaan sitä laihdutettavaa vaan on. Jotenkin en saa vietyä projektia loppuun ja aina pienen alkuspurtin jälkeen lamaannun ja jumahdan takaisin vanhoihin huonoihin tapoihin. Fyysisesti mun on helppo laihduttaa, mutta henkisesti ei. En ole koskaan tuntenut olevani masentunut vaan oikeastaan päinvastoin, koen olevani aika iloinen ja hauska persoona. Jotainhan silti pielessä on jossain syvemmällä kun hommat ei etene ja välillä heitän lapaset tiskiin pitkiksi ajoiksi ja ei vaan jaksa kiinnostaa, ei oikein mikään. Ahmimishäiriö saatiin aika hyvin kuriin kiitos viime keväänä aloitetun lääkityksen, mutta pienimmällä mahdollisella annostuksella saatu hoitovaste ei kyllä ole sittenkään tarpeeksi. Jotain tarttis tehrä. Ahmimiskohtauksia ei ole, mutten kuitenkaan ole pystynyt elämään toivomallani ruokavaliollakaan, ainakaan tähän asti.

IMG_20150122_172628
Sisälläni on ihan eri ihminen kuin mitä ulkokuoreni on, ja toisinaan harmittaa että olen väärän ulkomuodon vankina. Mä olen oikeasti energinen ja aikaansaava tyyppi joka nauttii urheilusta ja pukeutuu kaikkiin tiukkoihin muotoja korostaviin vaatteisiin. Käyn kaupungilla shoppailemassa ja urheilutapahtumissa ja kahvilla ja elokuvissa ja ja ja… Mutta en sitten kuitenkaan. Hupaisaa onkin se asia mille olen joskus naureskellut; mulla on varmaan vuosikausia ollut joku käänteinen anoreksia, onkohan sellaista edes diagnosoitu? Se on toki mun itsekeksimä termi, mutta yritän kuvata sillä sitä tilannetta kun peilistä katsoo kaunis ja upea nainen, pitkä ja komee, ja todella paljon paremmassa kondiksessa oleva kuin mitä sitten on todellisuudessa. Mä olen suurimman osan ajasta nähnyt itseni paljon hoikempana kuin olenkaan, mutta auta armias jos joku muu on ottanut kuvia tai erehdyn vaatekaupassa sovituskoppiin niin katson että kuka helvetti tuo mätisäkki on? En ainakaan minä!

IMG_20150119_143746
Kun elämässä tuli taannoin hieman enempi vastoinkäymisiä (tai sanotaan että muutama isku vasten kasvoja) niin sain vihdoin jotenkin revittyä itseni sieltä pumpulista ja tehtyä pienen reality checkin. Mä oikeesti tuhlaan elämääni jos annan sen jatkua entisellä tavalla. Se kaikki valuu ihan hukkaan laiskotellen ja mukavuudenhaluisena sohvalla maaten. On pakko tehdä muutos ja saatava rutiini ja arki siihen hommaan. Ei hetkittäisiä sykähtelyjä että NYT mä treenaan ahkerasti 6krt viikossa salia ja siihen päälle tuplat aerobista, ja NYT on kaiken tapahduttava heti ja olen maailman tiukimmalla dieetillä. Ei se vaan toimi niin. Mä oon tosi ON/OFF ihminen ja juuri siihen on saatava loppu. Mä itse tapan oman intoni sillä että yritän olla liian hardcore jos en oikeasti siihen pysty. Pitää järkeistää asioita ja toimia kauaskatseisemmin, niin että se tekemisen maku ja ilo pysyisi koko ajan suhteellisen tasaisena. Nyt mä olenkin saanut ihan omasta tahdostani treenirutiinin taas kulkemaan ja yritän pitää tsemppihenkeä yllä. Treenaamaan olen mennyt vaikkei ole ollut pirtein olo, poislähtiessä on tuntunut hyvältä. En ole myöskään herkutellut viikolla vaan yrittänyt syödä järkevämmin, mutta sallinut itselleni myös jotain hyvää. Ei totaalikieltoa mistään mutta järkeistettyä tekemistä ja syömistä.

IMG_20150120_135627
Loppujen lopuksi ei pitäisi ihmetyttää jos joku päivä kumppani kyllästyy tälläisen ON/OFF meiningin katseluun kun asiat eivät vaan etene. Kaikesta hyväsydämisyydestä huolimatta ihmisten jaksaminen ei varmasti ole loputonta, ja jos muutosta ei koskaan tapahdu niin… Kuinka voi rakastaa toista ja viehättyä toisesta jos toinen ei rakasta itseään eikä itsekään pidä itseään viehättävänä? Yksi kiitoksen sana olisi annettavana, jokaiselle entiselle kumppanille ja nykyiselle. En osaa varmasti tätä sanoiksi oikein pukea mutta tietyllä tavalla kyseiset ihmiset ovat todella hyväsydämisiä, ja viehättyneet minusta ja rakastaneet minua ylipainosta ja ongelmista huolimatta. Ainakin aikansa. Minä en koskaan olisi niin jalo ja pyyteetön ihminen että ottaisin itselleni ruman ja laiskan mätisäkkimiehen makaamaan sohvalla ja kuorsaamaan läskimahansa takaa itse samalla pitäen puhdasta ruokavaliota ja ahkerasti treenaten, harjoituskertoja juuri koskaan skippaamatta, päämäärätietoisesti ja tuloksekkaasti.  Ehkä sitä kiitosta pitäisi osoittaa muutenkin kuin sanoin, eli siis teoin, ja itseasiassa, ei tehdä sitä muille, vain itselleen.

Niinpä minä nyt teenkin, ihan itselleni, koska mun ei ole hyvä olla näin. Menin viikko sitten lääkäriin ja itkin siellä tunnin, kertoen niin suoraan kaiken kuin voin. Sanoin ettei hänen määräämänsä lääkkeet ehkä ihan autakaan, tai ei ainakaan sellaisenaan, ja mun elämä valuu ohi ja kuolen henkisesti jos tätä kierrettä ei katkaista nyt. Lääkäri otti minut vakavasti ja kyseli ja kuulusteli kaikkea lapsuudesta lähtien, ja päätti ohjata minut psykiatrian erikoislääkärille. Se helpotti ja lähdin nauraen pois. Ensi viikolla menenkin sitten kallonkutistajan juttusille ja pohditaan yhdessä tilannettani ja sitä mikä voisi olla vikana ja miten se korjataan. Onko tiedossa lääkeannoksen nostaminen, kenties syömishäiriöklinikalla asiointia, psykoterapiaa vai mitä. Olo parani kertaheitolla ja sain kun sainkin ihan oma-aloitteisesti tehtyä uuden muutoksen. New year, new me bullshitit on niin kuultu, mutta nyt musta tuntuu että tää tosiaan on mun vuosi. Vuosi 2015, täältä tullaan!

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

20 kommenttia

  1. Aliisa kirjoitti:

    Kamalan ikävää kuulla että ahmimisoireet on tehneet paluun sun elämään :( itsekin ahmimishäiriön kanssa eläneenä (ja elän toki vieläkin) tiedän kuinka paljon häpeää ja ikävää oloa se voi tuoda elämään. Itsekin koen olevani muuten iloinen ja energinen ihminen, mutta välillä tuntuu että vieraat ihmiset jopa yllättyvät, kun kuulevat minun harrastavan säännöllisesti urheilua. Ihan niiden kymmenen liikakilon takia.

    Kesti itseasiassa aika kauan ennen kuin ymmärsin, että minulla on syömishäiriö. Ajattelin aina ennen olevani vain ahne sokerihiiri, jolla ei ole itsekuria. Huvittavinta oli se, että en ikinä olisi uskonut olevani tunnesyöjä! Vaikka semmoinenhan minä juurikin olen. Uskon että olet oikealla tiellä hakiessasi apua tähän ongelmaan. Mitään siinä ei ainakaan menetä. Kehottaisin oikeasti kaikille oman syömisen terveyttä epäileville visiittiä asiantuntijan pakeille.

    Itseäni kiinnostaisi, mimmoisen lääkityksen olit saanut ahmintahäiriöön?

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Itseasiassa ahmiminen ei ole palannut mun elämään, vaan se pysyy hyvin kurissa tuolla lääkityksellä. Pitääkin tarkistaa teksti uudelleen ettei sieltä saa väärää käsitystä! Syön sellaista lääkettä kuin Optipar 20mg, ja aika monet ahmimishäiriöön käyttävät sitä käsittääkseni 150-200mg jopa. Eniveis, moninkertaisella annostuksella!

      Toi on kyllä totta että usein urheilevat mielletään hoikiksi/normaalipainoisiksi, vaikka tosiaan ylipainoinenkin on voinut urheilla aktiivisesti vuosikausia. Ylipainoa voi olla liikunnasta huolimatta jos syömiset on viturallaan, ja toki tietty monissa urheilulajeissa ollaan ihan tarkoituksellakin aikamoisissa massoissa vaikka ollaan ”huippu-urheilijoita”.

      Tunnesyöjä itsekin, ja syön kaikkiin tunteisiin ilosta suruun ja tylsyyteen.

  2. ansku kirjoitti:

    Et ole yksin, todellakaan. Itse olen sairastanut BEDiä enemmän tai vähemmän 9 vuotta, kuitenkin aina normaalipainoisena. Mutta kun tämä sairaus ei ole näkyvissä kiloissa, vaan mielessä. Se todellakin tappaa henkisesti, kun ahmii ruokaa kaksi viikkoa ja seuraavat kaksi viikkoa mennäänkin salaatilla.. jne jne tiedät kyllä. Se häpeän ja itseinhon määrä on ihan jäätävä! ja tuo kauppojen vaihtelu on tuttua. ja kuinka paljon turhaa tavaraa on tullut ostettua, kun pääasiallisesti lähtee maanantaiaamuna kauppaan hakemaan sipsiä, dippiä, keksejä ja jätskiä, mutta tokihan siihen kylkeen täytyy ostaa jotain maanantaiaamuksi normaalia jotta ei jää kaupan kassalle kiinni… :D naurattaa ja samalla ei kyllä naurata yhtään. Torstaista sunnuntaihin olikin helppo ostaa vaikka kärryllinen kamaa, sehän menee nääs bileruuasta ja on normaalia :)

    tsemppiä sinulle :) terapia on iso askel, hienoa kun pääset! :)

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      :) Mua nauratti tää maanantai aamun shoppaus. Hear hear! Onneksi tuollaisia ongelmia ei ole ollut juurikaan enää ja pahimmat ajat on takanapäin, mutta ei tämä ”normalisoituminenkaan” ole helppoa.

  3. fiina kirjoitti:

    Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Lähipiirissä kahdella on sama ongelma ja töissä eräällä kollegalla myös. Tämä on yleisempää kuin moni tietääkään. Surullista on jos ei kaikesta huolimatta suostu hakemaan apua… paljon voimia ja toivottavasti saat huojennusta psykiatriselta puolelta!

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Luulen ettei moni edes tajua hakea apua tai tiedä että jotain on vialla. Yllättävän vähän lääkäritkään kysyy yhtään mitään jos potilalla on ylipainoa tms, ei siihen puututa (siis jos on joku näkyvä merkki että voisi olla jtn vikaa). En minäkään tiennyt että on jotain lääkitystä olemassa ym. Ihan itse on saanut apua ymmärtää ja osata hakea. Toivotaan että solmut alkaisi nyt lopullisesti aukeamaan :) Ainakin on hyvä fiilis tästä!

  4. Ansku kirjoitti:

    Hei,

    Ja kiitos (sattumalta) ajankohtaisesta aiheesta. Tämä postaus jotenkin pysäytti pohtimaan omaa elämää, ja valintoja. Myös minä koen olevani hyvin ON/OFF-ihminen: Välillä ollaan helposti ja ennenkaikkea tyytyväisinä ’dieetillä’ viikkokausia, sitten välillä lepsuillaan syömisissä oikein urakalla. Kompromissia näiden väliltä on vaikea löytää, on ikäänkuin vaikeaa sallia itselleen välillä myös löysää, sillä sen kokee heti epäonnistumisena.

    Vaikken ole koskaan aiemmin ymmärtänyt näitä fitnessvihapuheita, aloin pohtia henk.koht omaa tilannettani, ja tajusin, että nimenomaan tämän ilmiön myötä (Fitness-tietoisuus, some, blogit, tarjonta jne) olen käynyt yhä ankarammaksi itseäni kohtaan; Ikäänkuin MINÄ olisin niillä dieeteillä, joista bloggaajat kertovat, tai niissä valmennustiimeissä, joiden kilpailijoita instagramissa seuraan, tai sen valmennettavana, joka facebookissa asiakkaitaan kehuu. Eihän minun tarvitse/pidä heidän elämäänsä kopioida, vaan käyttää osin inspiraation lähteenä. Silti vaadin itseltäni samanlaista kuria ja täsmällisyyttä, mikä aiheuttaa valtavaa stressiä ja ahdistusta, mikä johtaa yleiseen pahoinvointiin ja noidankehä on valmis.

    Nautin liikunnasta, niin kuntosalista kuin monesta muustakin, mutta ei elämän pitäisi kulua siten, että 95% valveillaoloajasta mietitään ruokaa, ravintoarvoja, jakaumia, lisäravinteita, treenejä, toistoja, sarjoja, lihaksia, rasvaprosenttejä jne.

    Siispä, kiitos tästä vielä kerran, taidan tästä rohkaistuneena viimein soittaa lääkäriin aikaa ja keskusteluapua, ja sitä kautta toivottavasti löytää se stressittömyys ja elämänilo jälleen. Kaikkea hyvää Sinulle.

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Kiitos kivasta kommentista :) Ikävä kuulla että sulla(kin) on tuollaisia tunteita, mutta ne taitavat olla aika yleisiä nykyään. Hieno juttu jos koet että tästä oli jotain apua ja käyt juttelemassa asiasta, ehkä se avaa jotain asioita ja helpottaa jatkoa. Aion itsekin jatkossa käsitellä täällä tätä ikuista diettaamista sun muuta aiheeseen liittyvää, varmaan nyt kasvavissa määrin kun tämänkin asian nyt tänne kerroin :)

    • Ansku kirjoitti:

      Ps. Muotoilin asian huonosti, tarkoitus ei siis todellakaan ollut väittää ’fitnessvihapuheiksi’ SINUN postauksia, vaan yleensäkin somesta löytyviä negatiivissävytteisiä tekstejä!

  5. Noora kirjoitti:

    Heippa tarinasi kuulostaa tutulta etenkin tuo ON/OFF-kausi joko tehdään täysillä tai ei sitten mitään.
    Olen itse toisin sairastanut bulimiaa 5-vuotta ja nyt n7kk ilman tuohon 5-vuoden putkeen. Monia kerta tuohon parantumiseen tapahtu ahmimis ja lihosin aivan sikana (10kg) ja menin normaalipainosta lievään ylipainoon. Ajattelin että pieni hinta parantumisesta mutta en saanut ahmimista kuriin. Nyt olen saanut itseasassa fitfarmin dieetin avulla pudotin sen 10kg ja opin syömään säännöllisesti ja pikkuhiljaa parantumista tapahtunut pääkopassakin kun ojn saanut mennä purkaamaan tuntojaa ruokaterapeutille :)
    Voimia

  6. Mira Paakkunainen kirjoitti:

    Moikka!
    Onko sulla tullut painonnousua lääkkeen takia, osaatko sanoa?

  7. Outi Karita kirjoitti:

    Jossain vaiheessa mieteinkin, että mikäs on kun ei blogissa mitään kuulu, mutta kun kirjoittelit fb:ssä niin en niin paljoa huolestunutkaan enään… Hienoa että olet ottanut asiasta niskaotteen ja hakenut apua. Tsemppiä tuossa henkisessä kamppailussa! <3

    http://outikarita.fitfashion.fi

  8. Jonna kirjoitti:

    Mahtavaa, että oot takas täällä ja todella hienoa, että kirjoitat tästä kaikesta! Luulen että sun ansiosta aika moni ymmärtää oman tilanteensa olevan epänormaali ja ymmärtää hakea apua. Toivon koko sydämestäni, että terapiasta on sulle apua ja pääset mainitsemistasi ajatuksista ja toimintatavoista eroon :)

  9. mikaela kirjoitti:

    Okei, mun oli nyt pakko kommentoida. Mulla oli itselläni kausi, jolloin tein just tätä mitä oon sun blogistasi lukenut. Lihoin n. 35kiloa ja ne läskivuodet meni ihan sumussa. Muutama vuosi takaperin aloin ajattelemaan, josko elämässä olis jotain muutakin. Aloin ajatella että hei, elän nyt elämääni kuin 60kiloinen ihminen, mitä sen kokoinen ihminen söisi, miten se ajattelisi, miten pukeutuisi, miten suhtautuisi tilanteisiin. Oon aina kamppaillut painoni kanssa ja tiedostan että nämä taipumukset on mussa edelleen, mutta sen jälkeen kun aloin pari kertaa viikossa ”meditoimaan”, istuin siis sohvalle, laitoin valot pois, silmät kiinni, kädet ristiin ja aloin miettimään et mikä just silloin ahdistaa, miksi tekee mieli syödä kaikki ja vähän lisää. Kun olin miettinyt sitä, aloin sanoa itselleni ”olet kaiken hyvän arvoinen”, ”ansaitsen kaiken maailman hyvän” ”elät jo sitä elämää mitä et itsellesi koskaan voinut suoda” jne. En nyt sano että tämä sun sairaus olisi ihan rinnastettavissa, mutta mä suosittelen että kokeilet tätä. Itse olen nyt sen 35 kiloa kevyempi ja tiedostan etten olis koskaan päässyt tähän ilman sitä rakkautta ja aikaa omille ongelmille jonka tuon matkan aikana (edelleen samalla matkalla koska uskon että jos on joskus ollut näitä taipumuksia niin ne ei ihmisestä oikein poistu) itselleni soin. Meditointi, eli siis itsensä kuuntelu kuulostaa suurimmalta KLISEELTÄ ikinä mutta auttoi itseäni tosi paljon. En myöskään pystynyt syömään ”terveellisesti” vaan vedin joka ilta pienen suklaapatukan, antaumuksella ja nauttien. En lipsunut tästä. Pikkuhiljaa dacapo alkoi tökkiä ja päivittäisestä tavasta pääsi pois, karkki ja suklaa ei ollutkaan enää niin maagista. Tietty edelleen menee karkkia ja suklaata vaikka mitä määriä mutta koitan pysytellä jossain inhimillisissä rajoissa. Sen kyllä uskon, että sun kannattaa toden teolla panostaa sun henkiseen puoleen tän asian kanssa niinkun varmasti jo teet. Voimia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *