Hae
Queen of Eve

En enää jaksanut joten romahdin

Katosin blogistani pariksi viikoksi, joku ehkä saattoi huomata… Miksi näin tapahtui? No minäpä kerron. Istu alas ja lue.

Mä oon aina ollut se vahva tyttö, ja myöhemmin vahva nainen. Se kuka kuuntelee ystävien ongelmat, auttaa ja tukee, tarjoaa neuvoja ja olkapäätä. Se kuka parisuhteessa on se lohduttaja ja tsemppaaja, toisten kiukuttelun ja stressin vastaanottaja ja piristäjä. Asioiden korjaaja, vahva ihminen ketä ei pienet tuulet heiluta eikä monetkaan asiat hetkauta.

Isäni itsemurhasta selvisin teininä tuosta noin vaan (todellisuudessa sairastuen ahmimishäiriöön) ja kaikista päättyneistä parisuhteistakin selvisin kuin vettä vaan (todellisuudessa jatkuvien hylkäämiskokemusten ja riittämättömyyden tunteen siivittelemänä upoten syvemmälle ahmimishäiriön suohon). Mutta päällepäin näytti hyvin menevän ja usein niin koinkin, sillä en mä tuntenut itseäni koskaan masentuneeksi. Mähän olen eloisa, hauska, nauravainen, voimakas persoona. Vahva nainen, perkele! Mutta jossain ne munkin ämpärin reunat on, korkealla kenties ja mun ämpäri ei ole muovia joka pienestä kuumottelusta alkaa sulamaan, vaan kestävä ja vanhanaikainen sinkkiämpäri mitä voi vähän potkiakin ja se vaan kolisee kovaa.

Tämä vuosi elämästäni on kuitenkin ollut ehkä yksi rankin. Vuoden alusta lähti jo menemään selkeästi alamäkeen, vähän kaikki alkoi ahdistamaan, parisuhde kupruilemaan. Hain syömishäiriööni apua ja sain sitä kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Pääsin psykiatrille hoitoon, sain lähetteen HYKS Syömishäiriöklinikalle ja pääsin hoito-ohjelmaan mukaan. Asioiden läpikäyminen ja sen mukana tulleet asiat luulin olevan mulle helppoja, mutta ehkä ne ei sitten ole olleetkaan.

Kumppanilta loppui mielenkiinto ja kiinnostus, ei nähnyt yhteistä tulevaisuutta kanssani. Enpä ihmettele, en olisi itsekään seurustellut itseni kanssa sellaisena kuin olen ollut. Ero tuli, ja se oli aika rankkaa. Suhtauduin hyvin ja otin homman iisisti, en juurikaan itkeskellyt, päinvastoin minä olin taas se joka vahvana seisoi ja tuki kumppania jolla oli jättäjän roolissa niin kovin rankkaa ja raskasta. Hassua että mun kohdalla se menee jopa näissä asioissa nurinkurisesti. Enkös minä olisi oikeasti ollut se ketä pitäisi lohduttaa?


Tuli muutto. Meni koti jossa olin kaksi vuotta asunut, sain asuinkumppanin jollaista en ollut ennen kokenut. Yhteisasuminen ystävän kanssa, kaikki niin kovin erilaista. Iso kaupunkiasunto Helsingin keskustassa, ympäristö täysin erilainen. Kaikki muuttui. Sosiaalinen paine kasvoi. Oli hyväkin että väkisin jouduin uusiin kuvioihin, minähän sen niin valitsin ja halusin että muutamme Minnan kanssa yhteen. Koin että se muuttaa elämäni oikeaan suuntaan ja tuo minulle positiivisia asioita, ja niin se tekikin.

Syksyllä aloitin pidemmän 15 viikon syömishäiriöhoidon klinikalla, ja sitä tässä on työstetty pitkään. On ollut paljon kaikkea, itsetutkiskelua ja sen sellaista. Paljon muutoksia. Multa on viety kaikki ja multa on mennyt kaikki. Mikään ei ole niin kuin ennen. Työtkin muuttui vuoden alusta vaikka sama firma edelleen, mikään ei vaan ole samaa, lähes kaikki on erilaista, ja onhan sekin iso osa elämääni, viitenä päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä.

Niinpä mä paloin loppuun. Mun kynttilää on taidettu polttaa molemmista päistä. Mä vaan romahdin, en jaksanut enää tätä kaikkea. Väsyin, ihan kuolemanväsyneeksi ja tunsin kaikenlaista ahdistusta. Elämässä ei ollut enää mitään valoa vaikkei masentanutkaan, mutta ahdisti ihan kauheasti, kaikki oli niin raskasta. Olisin vain halunnut maata kotona sängyssä ja syödä, en mennä minnekään, ja työpäivät olivat yhtä taistelua. Olin jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, sain jopa raivokohtauksia. Kaikki huipentui siihen kun töissä vihaisena ja uupuneena aloin puhumaan esimiehelle että jos tämä paska ei kohta lopu, mä kävelen suoraan ovesta ulos ja otan lopputilin sanomatta mitään kellekään enkä koskaan tule takaisin, tai sitten teen itsemurhan ja hyppään alas viereiseltä sillalta suoraan firmamme eteen risteykseen. Johan loppuu työtsressi, ahdistus ja väsymys! Tietenkään en kumpaakaan varsinaisesti tarkoittanut, mutta ne kuvastivat hyvin ahdistukseni määrää ja sitä miltä musta tuntui. Kaikki oli saatava loppumaan.

Rankkaa huumoria minulta mutta siellä piili myös totuuden siemen. Mä olin ihan loppu. Verenpaineet nousi tappiin, leposyke korkealla, hirveä paine päässä ja mitään paineensietokykyä ei enää ollut. En jaksanut enkä osannut käsitellä muiden ongelmia kun omissakin oli tarpeeksi. Nyt mä olen loppuvuoden sairaslomalla. Lepään luvalla ja yritän saada itseni kuntoon. Ahdistukseeni on nostettu lääkitystä kovemmaksi, ja minun on käsketty nauttimaan elämästä, irtaantumaan töistä ja tekemään päivittäin asioita joista nautin ja jotka voimaannuttaa minua. Niin aion tehdäkin jotta olen ensi vuonna taas kunnossa ja työkykyinen. Mulle tuli vaan stoppi. Ei sitä vaan jaksa määräänsä enempää. Liikaa ollut juttuja, mutta nyt mä sain hetkeksi rauhan yrittää laittaa asioita kuntoon.

Täällä taas. Suunta ylöspäin. Helpotti kun sain kertoa.

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

26 kommenttia

  1. Hikikinkku kirjoitti:

    <3 tsemppiä! Onneksi kuitenkin huomasit ajoissa painaa jarrum pohjaan ja hypätä kyydistä hetkeksi. Ja tiedät itsekin, ettei se heikkoutta ole jos joskus ei jaksa muuta kuin hengittää. Siellä ne voimat kertyy :)

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Kiitti :) Kai noi mun huolestuttavat puheet töissä oli sitten jo niillä rajoilla että tajus ettei nyt ole ihan normaalia enää olla niin väsynyt ja ahdistunut. Nyt naurattaa jo mut oikeasti toki vakava asia. Hyvä että saan hieman hengähtää niin pääsee takas kuntoon :)

  2. Veera kirjoitti:

    Joskus tulee kaikille stoppi. Voimahali:)

  3. e kirjoitti:

    Iso halaus, lämmön kera! ♡

  4. Lotta kirjoitti:

    Heips, minä täällä taas pitkästä aikaa. Olen kyllä mukanasi kulkenut koko ajan, vaikken kommentuinut olekaan pitempään aikaan. Nyt vain suunta ylös päin ja pieni hymyn kaare huulille, asioilla on tapana järjestyä. <3 Kyllähän se nyt kuullostaa kliseiseltä ja aivan tylsältä, mutta kyllä sitä jonkin ajan kuluttua huomaa taas, että no niin se vaan taitaa mennä… ! Täälläkin on ollut väsymyksen täyteinen ja ahdistava syksy, eikä pimeät ajat ainakaan helpota oloa. Mutta armollisempi itseään kohtaa on opeteltu olemaan ja eteenpäin puksutetaan nyt tasaisen tappavaa vauhtia – ja pitkästä aikaa, se tuntuu yllättävän mukavalta.
    Tsemppihalein, Lotta

  5. Jonna1983 kirjoitti:

    Kaikille tulee se oma raja vastaan! Viisautta on pysähtyä ja hoitaa itsensä kuntoon ennen kuin on myöhäistä <3 en yhtään ihmettele että stoppi tuli just nyt kun miettii kaikkea sun kokemaa. Heikompi ihminen olisi romahtanut aikoja sitten. Mulla ei olis nuppi kestänyt varmasti noin pitkään! Sylin täydeltä halauksia :)

  6. kiiander kirjoitti:

    Kauheasti voimia loppuvuodelle! <3 Nyt vaan teet asioita, joista sulle tulee hyvä olo – lepoa, keskusteluita ystävien kanssa, kävelyitä luonnossa, joulun tunnelmointia ja oman mielen ja kehon kuuntelua. Kiitos, kun jaat näin raskaita henkilökohtaisia asioita – olet rohkea!

  7. Miru kirjoitti:

    Tsemppiä! Koita levätä ja nauttia joulusta :) hyvä että huomasit hakea apua, on vahvan ihmisen merkki että tunnistaa omat rajansa ja ”heikkoutensa”. Pue villasukat jalkaan, vedä viltti päälle ja siemaise lämmintä glögiä! Ootko kokeillut aikuisten värityskirjoja? Terapeuttista puuhaa :D

  8. ts kirjoitti:

    Nyt keskityt vaa lepoo ja ittees! Itekki ekaa kertaa elämäs saikulla shn takia nyt 4 vk koht takana. Ens vklla töihin…pakko mennä ja yrittää. Mäki sain toisen lääkkeen rinnalle täl vklla. Ja ikinä en kuvitellu et mitää lääkitystä..mut kai tää 14 v sh alkaa jo ketuttaa ;) mietinkii jo et mihin oot hävinny kun ei oo tekstii tullu…mut nyt iisisti ja älä ressaa. Helposti joo sanottu mut näin on <3

  9. minä taas kirjoitti:

    Tsemppiä!
    Nyt lepäät ja pistät itsesi etusijalle. Muista että sinun ei tartte aina olla vahva. Ole lempeä itsellesi. Hyvää jatkoa!

  10. Outi Karita kirjoitti:

    <3

  11. Jenni kirjoitti:

    Hei ja kiitos rehellisestä ja hyvästä blogista. :) Minullakin on ahmimishäiriö ja olen vihdoin yli vuosikymmenenen oireilun jälkeen nyt saamassa siihen apua ja terapiaa. Olen aika samantapaisessa tilanteessa nyt kuin sinäkin. :( Lääkitystä on tarjottu, mutta en haluaisi. Saanko kysyä mitä lääkettä käytät? Fluoksetiinia? Onko lääkkeestä ollut apua? Paljon tsemppiä ja voimia! :)

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Kiitos kommentista :) Lääke on Optipar, sitä käytetään bulimian ja ahmimishäiriön hoidossa. Aluksi oli 20mg annostus, nyt on nostettu 40mg koska on tuota ahdistuneisuutta ja uupumusta ollut myös.

  12. Emilia Niemi kirjoitti:

    Oot niin upee mimmi.
    Musta vahvuutta ei oo se, että kestää kaiken ja jaksaa läpi kaiken paskan aina päivästä ja vuodesta toiseen. Vahvuutta on just se, että uskaltaa pyytää ja vastaanottaa apua, huomaa kun ei voi hyvin ja tekee asialle jotain. Sä oot vahva. Se ei tarkoita, etteikö mikään tuntuisi miltään jne. Sä ehkä kaadut, mutta sä myös nouset ylös.

    Oot ihana kun kirjoitat näin avoimesti.
    Nyt todellakin pidät itsestäsi huolta, koitat keksiä tapoja rentoutua ja annat itsellesi ihan vaan aikaa olla sä.

    – E

    yksikokosopiikaikille.blogspot.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *