Hae
Queen of Eve

Kuolemanpelkoa

sdr

En tiedä pystyykö kukaan lukija samaistumaan saati ymmärtämään, mutta mua vaivaa aina toisinaan ihmeellinen kuolemanpelko. Käytännössä mä en pelkää itse kuolemaa, sillä jos nyt kuolla kupsahdan niin sittenhän se on sillä selvä eikä asia minua itseäni kuolleena haittaa, mutta usein alan pelkäämään muiden kuolemaa tai omaa vakavaa sairastumista silloin kun olen liian onnellinen.

Muistan kun ensimmäistä kertaa koin tämän tunteen toisessa parisuhteessani. Olin niin rakastunut ja onnellinen ja koin löytäneeni juuri oikeanlaisen kumppanin, että pelkäsin jotain pahaa tapahtuvan ja sen loppuvan pian. Joko minulta riistettäisi se kaikkein rakkain ja tärkein, tai sitten vaihtoehtoisesti itse sairastuisin vakavasti johonkin kuolemaan johtavaan tautiin enkä saisi nauttia elämästä hänen kanssaan.

dav sdr
Nyt uusi kuoleman ja menettämisenpelkoni näemmä aiheutuu onnestani. Siitä että olen niin iloinen kun vanhempani muuttivat Helsinkiin. Ajattelen vähän väliä että nyt ne kuolee ja menetän äitini tai sitten että itse sairastun pahasti ja vakavasti ja riudun kuoliaaksi heidän surressaan. En vaan voi olla niin onnekas että kaikki tälläinen olisi minulle suotu, jotenkin sen on pakko mennä pilalle.

Nämä ajatuksethan helposti sen onnen pilaavat ja ovat ihan silkkaa hulluutta. Niinpä mä olenkin yrittänyt järkeillä ja olla sillä asenteella että nautin jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä, koska loppujen lopuksi kukaan ei etukäteen voi elämäänsä ennustaa ja sitä kuinka kauan mikäkin kestää. Tärkeintä on nauttia siitä mitä meillä on nyt, ja lopettaa turha murehtiminen.

sdr
Niinpä mä sitten yritin olla ajattelematta älyttömiä ja Minnan sanoja mielessäni pyörittelin. ”Ei kukaan ole nyt kuolemassa mihinkään kun pidetään itsemme liikkeellä ja vireessä”. Totta. Sen henkisen hyvinvoinnin lisäksi on tärkeää panostaa myös fyysiseen terveyteen jota olen aivan liikaa laiminlyönyt. Hyvä olo, rauhallinen mieli ja pitkä, onnellinen elämä toteutuu todennäköisemmin jos itsestään pitää huolta.

Hölmöt ajatukset pois päästä ja mamman lihapatojen ääreen kylään Jätkäsaareen, ja taas oli mieli levollinen. Mutta jokin pieni idea ja totuuden siemen siellä huolestuneissa ajatuksissakin on, ja niistä kannattaa ottaa ohjenuoraa elämään ja pitää siitä kiinni.

Juon taas enemmän vettä, liikun enemmän, alan syömään vitamiineja, rauhoitun ja mietin ruokavaliotani.

Onko mulla ymmärtäjiä tai saman asian kanssa painineita lukijoita?

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808

10 kommenttia

  1. Jenni kirjoitti:

    Täällä yksi kuolemanpelkoinen! Itsekin ajattelen aina välillä, että mitä jos vanhempani kuolevat, en ole vielä valmis luopumaan heistä, tai entäpä jos oma lapseni ei hengitäkään kun illalla menen nukkumaan laitettuani taaperon urille jo aiemmin. Nämä on ihan käsittämättömän ahdistavia pelkoja, enkä aina ymmärrä mistä se kumpuaa. Joskus pelkään kuolevani itsekin juuri lapsen takia, mutta se pelko on aika lievää koska tiedän että hänellä on todella hyvä ja rakastava isä. Minulla nämä pelot iskee joko silloin kun olen liian stressaantunut, tai juurikin jos kaikki on ”liian” hyvin.

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Näin varmaan itsellänikin. Joko olen alitajuisesti stressaantunut esim. terveyteni laiminlyönnistä ja tulee huono omatunto kun ei syö oikein ja liiku tarpeeksi, tai sitten vaihtoehtoisesti on tosi onnellinen ja stressaantuu siitä että se viedään pois. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole mikään kokoaikaisesti vallitseva ajatus, sillä silloin elämä olisi todella rankkaa ja ahdistavaa ja olisi vaikea nauttia mistään.

      Mä olisin varmaan sairas huolesta jos mulla olisi lapsi. Jo pientä esimakua oli kun talvella sain koirani Ingridin ja itkin ensimmäisen viikonlopun paniikissa kun se oli niin pieni ja pelkäsin etten saa sitä heiveröistä pentua pysymään elossa. Minäkö murehtisin? :D Pöh!

  2. Tiina kirjoitti:

    Mä niin ymmärrän sua! En pelkää omassa kuolemassani mitään muuta kuin äitini tuskaa, olen ainoa lapsi ja äiti on mut yksinään kasvattanut.
    Oon kokenut niin paljon menetyksiä ja epäonnea elämässä, että uskon oman menettämisen pelkoni johtuvan siitä. Pelkään että elämä ei vaan voi jatkua hyvänä, vaan aina tulee jotain, ja tottakai jotain mahdollisimman kauheaa. Koitan voimakkaasti opetella tästä pois ja oon jo vähän onnistunutkin, mutta hetkittäin se nostaa edelleen päätään.

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Luulen että ainoana lapsena oleminen on tässä myös yksi osansa, ja se että mun ympäriltä on kuollut paljon ihmisiä jo lapsesta pitäen ja hautajaiset on varsin tuttu juttu. Itse ajattelen että mulla on tosi vähän sukulaisia, sitten ei oo ketään jos äitini ja isäpuoleni kuolisi. Hui. Ja etenkin kun olen sinkku! Noh, onneksi on paljon ystäviä :) Minäkään en kyllä haluaisi kuolla ekana, olisi kova paikka äidilleni.

  3. Hertta kirjoitti:

    Niin tuttuja ajatuksia! Itse en pelkää kuolemaa mutta sen sijaan pelkään jatkuvasti menettäväni elämäni hyvät asiat kuten parisuhteeni tai työni. Miksi on niin vaikeaa olla onnellinen ?

  4. Nanne kirjoitti:

    Hmm, tuttua on täälläkin. Nimenomaan vanhempien ja puolison menetys pelottaa. Lapsena pelkäsin jo kovasti vanhempien kuolemaa tai en kestänyt ajatusta, että heitä ei enää olisi. Sama puolison kanssa. Välillä pelkään että tuo reppana kompastuu omiin jalkoihinsa ja lyö vaikka päänsä eikä ikinä herää! Tiiän et on ihan koomista mutta.. :D huvittavinta on että minua pelottaa tosi paljon erilaisissa matkustusvälineissä. Laivalla pelkään niin paljon, että uskallan hädin tuskin nukkua. Jo lapsena piti koko aika vahtia ja katsoa ikkunasta, ettemme uppoa. Vanhemmat eivät saaneet mennä kannelle, etteivät putoa mereen, tai minun piti vähintään olla mukana. :( lentokoneessa kaveri purskahti nauruun kun näki mun rukoilevan turbulenssin aikana. Onneks fobiat eivät ole niin pahoja, että estäisivät tekemästä asioita, mutta matkustaminen on minusta hyvin epämiellyttävää tai siis se itse matkan teko. Pitää olla koko aika valmiina ja tyyliin luulen että minä henk koht rukoilemalla pidän lentokoneen taivaalla jne. Ihan naurettavaa koko homma.

  5. Iida kirjoitti:

    On ollut ilo seurata blogiasi, olet aito ja rehellinen ja olen saanut paljon rohkaisua blogisi kautta! :) Kuolemaan liittyien asioiden kanssa on kyllä tullut painittua! On ollut pelkoa, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Olen kuitenkin saanut vastauksen ja nykyään uskon vahvasti siihen, että toivon ja rauhan tässä asiassa löytää Jumalan, Jeesuksen Kristuksen kautta. Uskon, että hänen kauttaan, häneen uskomalla, me päästään ikuiseen iloon kuoleman jälkeen. Minusta on ikävää ja pelottavaakin, jos ihminen kokee pelkoa tai ahdistusta kuolemaan liittyen, mikä on kylläkin normaalia ja luonnollista ihmiselle ja varmasti jokaisen on käytävä ne kysymykset ja ajatukset läpi elämässään jossain vaiheessa. Sitä ei vain koskaan tiedä, milloin on viimeinen päivä. Levottomuudesta on mahdollista päästä eroon.

    Levollista syksyn alkua Eve! :) kiitos blogistasi!

  6. Annie kirjoitti:

    Taas kirjoituksesi osuu ajatuksiin joita olen pyöritellyt päässäni paljon. Blogisi antaa aina paljon voimia ja näkökulmaa elämään :) kiitos <3

    Olen elänyt monta vuotta onnellista elämää ja liitänyt korkeuksissa samalla kuitenkin painaen vähän liian lujaa menemään. Opiskelu ja työ ovat vieneet kaiken aikani ja olen nauttinut siitä että saan arvostusta ja kehuja molemmissa. Lomaa ei ole ollut moneen vuoteen, talvet koulua ja lomat töitä. Vaikka arvostan läheisiäni ja kavereitani en ole elänyt arvojeni mukaan, vaan perheen ja kavereiden kanssa vietetty aika on jäänyt minimiin "kun ei ikinä ehdi"

    Vanhempani ovat samanlaisia työnteon suhteen ja aina menossa muutenkin. Yhtäkkiä molemmat sairastuivat vakavasti peräkkäin vaikka ovat vielä nuoria. Kuolema ei onneksi vielä astunut elämäämme vaikka lähellä kävi. Nyt molemmat ovat sairaslomalla pitkään, ehkä lopullisesti. Mietin juuri tätä kirjoitetusta lukiessani tulevaa elämääni ja sitä kuinka kaikki tämä vaikuttaa minuun pitkässä juoksussa.

    Hyvä että arvomaailmaa vähän ravistellaan ja ehkä muistan jatkossa mikä elämässä on oikeasti tärkeää, läheiset vai ylityöt ja stressin kanssa sinnittely vuodesta toiseen. Mutta täytyy tehdä töitä sen kanssa ettei jää pelkoa läheisten menettämisestä. On juuri sellainen olo että olen ollut liian onnellinen ja huoleton viime vuodet eikä ole tullut mieleenkään että voisi sattua jotain. Itku pitkästä ilosta jne. Mutta onko sitten parempi varautua järkytyksiin etukäteen, vai nauttia onnesta silloin kun sitä suodaan niin että jaksaa taas vaikeampia aikoja?

  7. huhhu kirjoitti:

    Kaikilla muilla pelko läheisistä? En ole itsekäs, mutta pakko myöntää että välillä tulee kylmän kalvaava pelon tunne omasta kuolemastani. Ajatus siitä, ettei mahdollisesti ole mitään sen jälkeen – IKINÄ – on vain ihan uskomattoman hirveä. Huhh! Olkaa onnellisia, ettei teillä ole tätä vitsausta sentään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *