Hae
Queen of Eve

Pakkoliikunta ärsyttää mua koska en ole suorittaja

Tiedättekö mikä ärsyttää mua aivan suunnattomasti? Pakkoliikunta. Se että nykyään ei arvosteta juuri mitään muuta kuin sitä kuinka hyvin sä suoriudut elämästä ja elämä on yhtä hemmetin suorittamista. Pitäisi olla tehokas joka hiton asiassa, tehdä työt maksimitehokkuudella, hoitaa koti ja perhe ja sen päälle vielä harrastukset, toki jotkut maksimisykettä mittaavat kunnon kehorääkit mitkä on niitä ainoita missä sä tunnet eläväsi kun saat taas jotain suoritettua. Mä en ole suorittaja. Mä en tykkää suorittaa mun elämää millään tasolla. Mä olen nautiskelija.

Mietin elämääni taaksepäin ja taas kerran tajusin etten koskaan ole ollut erityisen liikunnallinen ihminen. Pienenä kävin hetken aikaa baletissa, harrastin myös ala-asteella koripalloa ja yläasteella kamppailulajia, mutta kaikkien näiden into kesti vuoden tai pari, ei sen enempää. Kävin joskus kokeilemassa jotain aerobiccia mutta ei se ollut mun juttu, plaah. Ainoa pitkäkestoinen jollain tapaa liikunnallinen harrastus mun elämässä on ollut ratsastus minkä parissa vietin enemmän tai vähemmän aktiivisesti noin kymmenen vuotta. Se ei tuntunut pakkosuorittamiselta mutta loppui aikanaan kun jotenkin kasvoin siitä lannanhajuisesta tallimaailmasta ulos ja pojat alkoi kiinnostaa enemmän kuin hevoset, kai sekin oli osa jonkinlaista kasvua, tosin nyt voisin kuvitella taas ratsastustallille palaavani. Mä halusin kirjoittaa ja piirtää, lukea, kuunnella musiikkia ja tehdä sellaisia asioita. Haaveilin paljon ja elin sen kautta, en niinkään mitään suorittavana vaan tunteitani ilmaisten.


Ainoa selkeä liikunta mistä olen koskaan pitänyt on kuntosali, mutta loppujen lopuksi en siinäkään ole mitenkään erityisen intohimoinen harrastaja. Musta olisi siistiä olla tosi lihaksikas ja hyvässä kunnossa, mutta todellisuudessa en jaksa tehdä niin paljon töitä sen eteen, ei se mua kai sitten oikeasti niin paljoa kiinnosta. Ihailen hyviä fysiikoita mutta jotenkin se vaiva minkä sen eteen joutuisi näkemään ei mielestäni ole sen arvoista, en halua suorittaa ruokailujani ja treenejäni niin että mielessä olisi koko ajan jokin tietty tavoite jota kohti täytyy päämäärätietoisesti pyrkiä eikä voi edetä fiilistuntumalla. Mä olen nautiskelija.

Olen nyt palannut takaisin punttiksen ääreen ja ajattelin aloittaa uimisenkin, sillä siitä mä tykkään tosi paljon ja olen kohtalaisen hyvä uimari. Pidän painottomuuden tunteesta ja siitä että vedessä saan itsestäni tosi paljon irti, siellä on niin helppo liikkua eikä hikoiluta. Punttejakin on kiva kolistella ja nähdä kuinka taas on joka viikko vahvempi kun kunto oli aivan kuralla, tästä se on taas jonkin aikaa pelkkää nousua, siis matka kohti entisiä tuloksia. Mä en kuitenkaan halua ottaa mitään paineita, ja oon ajatellut että mä olen ihan yhtä arvokas ihminen vaikka musta puuttuu se kaikkien ihailema suorittaja. Mun intohimot elämässä ovat muita kuin liikunnallisia, ne ovat iloa silmilleni, korvilleni ja mielelleni. Sisustamista, stailaamista, shoppailua. Hyvää ruokaa, musiikkia, elokuvia. Tarinoiden ja blogin kirjoittamista, Lukemista. Sellaista mikä ruokkii enemmänkin mun sielua kuin ruumista.

Punttiksen mä olen ajatellut pitää sellaisena hyvänä tukipylväänä, ylläpitämässä sitä pakkoliikunnan osuutta. Jotain kun on tehtävä ja sitä en sentään joudu tekemään pitkin hampain. Mutta se nautinto, se ei näin luovalle ja persoonalliselle ihmiselle tule liikunnallisen harrastuksen kautta, vaan siihen mä näen itseni vaikka kiertelemässä Pariisin antiikkikirpputoreja.

Tiedättekö mitä mä tarkoitan? Onko mulla yhtään sielunkumppania?

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

10 kommenttia

  1. H kirjoitti:

    Liikuntahan nimenomaan on nautintoa! Se fiilis kun endorfiinit jyllää elimistössä <3 Tai kun kauniina aurinkoisena syyspäivänä reippailee metsässä lenkillä ilman hälinää antaen omien ajatusten tulla ja mennä. Täydellistä rentoutumista ja omaa aikaa. Mä en myöskään ole suorituskeskeinen liikkuja ja tavoitteet vaan ahdistaa, joten nautiskelen liikunnasta. Toki lähes päivittäin. Muutokset ulkomuotoon tulee vaan plussana. Tärkeintä on tuo hyvä fiilis ja hienoa on myös se tunne, kun huomaa kehon pystyvän vaikka mihin. Ruokakassit jaksaa kantaa aina helposti kotiin saakka punttitreenin ansiosta ja joogan ansiosta keho venyy mitä ihmeellisempiin asentoihin. Joka viikko muistan olla kiitollinen siitä, että olen terve ja Saan liikkua, koska kaikille sitä mahdollisuutta ei ole suotu.

    Jostain olen lukenut, että kaikki eivät näitä endorfiineja saa urheilun jälkeen. Voisiko tässä olla syy sinun liikkumattomuuteen?

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Niin, kaikki eivät niitä endorfiineja saa, ja minä varmasti olen yksi niistä. En muista koskaan saaneeni minkäänlaista hyvän olon tunnetta itse liikuntasuorituksista, en vaikka kunto olisi ollut mikä. Ainoa mahdollisesti hyvä fiilis on tullut jälkeenpäin, ja sekin lähinnä siitä että huh, se on nyt tehty :D Mä luulen ettei me ihmiset vaan olla samanlaisia tässäKÄÄN asiassa, eikä kaikki saa kicksejä liikunnasta vaikka kuinka yrittäisi innostaa jne. Sitä on varmasti vaikea sellaisen tajuta joka itse saa siitä hyvää oloa :)

  2. m kirjoitti:

    tosin termi pakkoliikunta voi myös olla usein väärinkäytetty, kurinalaisuus tai tietty systemaattisuus liikunnassa tai vaikka syömisessä kun ei automaattisesti ole mitään pakkoliikuntaa. Moni saa aitoa iloa elämään juurikin systemaattisuudesta, ja tuntuu ikävältä kun sitä väheksytään tai leimataan pakkoliikunnaksi (en siis tarkoita että sinä olisit väheksynyt, ymmärsin että kirjoitit just omista ajatuksistasi mutta tuli vaan otsikosta mieleen tuon termin yleinen käyttö). Kaikenlainen hifistely olipa sitten ruuan tai liikunnan kanssa leimataan nykyään helposti pakkomielteiseksi, mutta onko se aina sitä? Eikö se voi olla vain hifistelyä, ihan viatonta sellaista, kuten vaikka radioamatöörit hifistelee radioidensa kanssa?

    Uskon että raja kurinalaisuuden ja pakon välillä ei välttämättä näy ulkopuoliselle niin hyvin, mutta ihminen itsehän sen sisimmässään tuntee, onko se pakonomaista vai jotain muuta. Itse tunnistan sen eron selkeästi, mutta en osaa selittää.

    Ja itse muuten rakastan nimenomaan niitä maksimisyketreenejä, mutta en siksi että ne olisi mulle suorittamista (itse asiassa, niitä joutuisin vähentämään jos haluaisin olla vieläkin kurinalaisempi, koska liikaa tehtynä ne vain haittaa—mutta juurikin nautinnon vuoksi niitä teen!) koska endorfiinit vaan on jotain niin parasta. Ehkä olen vaan tosi herkkä liikunnan endorfiineille.

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Ymmärrän mitä tarkoitat, ja olen kyllä samaa mieltä. Uskon että on varmasti ihmisiä ketkä puolestaan saavat todella paljon nautintoa kaikenlaisesta kurinalaisuudesta jne, eivätkä itse koe mtn pakkoliikuntafiiliksiä. Mä vaan en ole sellainen.

      :)

  3. Emma kirjoitti:

    Moi! En koskaan kommentoi tänne Fifashioniin enkä juuri lue enää muita blogeja ku sun. Olen monta vuotta lukenut lähes kaikkia, mutta en enää jaksa. Niistä ei saa mitään irti. Sitävastoin olen jäänyt koukkuun sun blogiin – oot niin rehellinen ja aito! Tiedän, että nyt oot päässyt oikeelle ja terveelliselle uralle ja on tosi suuri ilo seurata taivaltasi sairauden kanssa. Itselläni oli myös lievempänä samansuuntaista käyttäytymistämku sulla, mutta selvisin kun en vaatinut itseltäni liikaa. Syömishäiriösi kiinnostaa myös lääkisopintojeni kannalta: voisin jopa kuvitella työskenteleväni kaltaistesi parissa tulevaisuudessa. Kaikilla meillä on omat haasteemme ja suorittamisen paine on kova, mutta päivä kerrallaan. Yritä jaksaa, oot jo oikeella tiellä!! :)

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Voi kiitos, tosi kiva kommentti ja aika mahtista lukea että saat tästä jotain irti ja olet jäänyt tänne roikkumaan vaikkei muut blogit ilmeisesti juuri nyt sinua kauheesti kiinnostakaan :) Oikealla tiellä olen ihan varmasti, hitaasti kyllä, mutta varmasti! :)

  4. MariA kirjoitti:

    Mäkin tavallaan tykkään kuntosalitreenistä, mutta jotenkin siitä tulee mulla hetken päästä sitä suorittamista. Pääsisikin takaisin siihen ihan alkuun kun teki vähän kaikkea ja voimat kasvoi ihan itsekseen. Nyt jos saan itseni punttien ääreen, niin kohta olen jo miettimässä vaan optimaalisesti jaettua treeniohjelmaa ja kuinka mun pitäisi jo pystyä nostamaan maasta enemmän, kyykkäämään paremmin ym. Ja syömistä, koska ilman oikein ajoitettua ruokailua treenistä ei joko tule mitään tai sitten sitä ei palaudu kunnolla jajajaja… Nyt olen ottanut kymppikortin, senkin ”vaan” jumppapuolelle ja käyn kerran viikossa combatissa josta saa hyvät kiksit. Omatunto soimaa, koska tottahan kun ikää on jo kolmekymmentä niin kroppa rapistuu silmissä ja pitäisi ottaa ne painot kauniiseen käteen vähintään kaksi kertaa viikossa sen jumpan lisäksi. Jotenkin kuitenkin työpäivän jälkeen tuntuu että mä olen ansainnut olla paikallani enkä heti heittää painotankoa niskaan.

    Syömisen kanssa mulla on jo toinen jalka siellä kultaisella keskitiellä, mutta tämä liikunta-asian kanssa en oikein meinaa löytää sinne :)

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Noooh, tee siihen tahtiin kun itse tykkäät? Niin mäkin olen päättänyt, koska mä en halua hampaat irvessä suorittaa niin että punttiksestakin tulee ikävää ”pakkoliikuntaa”. Toki meinaan laiskana aina noista rutiineista vähän lipsua eli pikkusen on varmasti ihan hyväkin itseään pepulle potkia, mutta noin muuten mä aion ottaa aika rennosti :)

  5. Larppa kirjoitti:

    Mulla on aika samanlaisia aatoksia! Liikunta on periaatteesa mukavaa, tykkään just salista ja uimisesta (just samoista syistä!), ja 90% tapauksista jään mieluummin lukemaan, kirjoittamaan tai piirtämään kuin lähden liikkumaan. :) Hauskaahan se liikkuminen on, mutta on niin paljon juttuja, jotka on vielä hauskempia! Noh, meitä ihmisiä on moneen junaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *