Hae
Queen of Eve

Itkuherkkä ja empaattinen luonteeni

Itkuherkkä ja empaattinen luonteeni teki minusta hengenpelastajan

Olin 9-vuotias kun pelastin hirven kuolemalta. Olimme mökillämme kun naapurimökin väki tuli kertomaan hirvimiesten tulleen passiin pellon reunalle olevalle tielle. Menimme kaikki, niin lapset kuin aikuiset mökin pihalle katsomaan  sitä kun miehet oransseissa huomioliiveissään kiväärit tanassa osoittivat kohti metsänreunaa. Minulle kerrottiin, että hirvi oli päässyt karkuun jollain toisella passipaikalla ja nyt sitä motitettiin.  Se joutuisi ansaan tullessaan metsästä peltoaukealle, sillä siellä sitä odottaa varma kuolema.

Kaikki odottivat jännittyneinä miten tapahtumat tulevat etenemään ja minä mietin orvoksi jäävää vasaa kellä ei kohta olisi äitiä. Hirviperhe olisi hajalla ja pikkuhirvet onnettomia. Minun oli pakko tehdä jotain. Kun hirvi vihdoin ilmestyi metsän laitaan, päätin että nyt on toimittava, nyt tai ei koskaan. Huusin niin lujaa kuin keuhkoistani lähti ”Varo hirvi!!!”. Katseemme kohtasivat, hirvi teki täyskäännöksen ja ryntäsi takaisin metsään henkensä säästäen. Olin varma että hirvi kiitti minua katseellaan. Minä pelastin sen, enkä olisi koskaan voinut antaa sitä itselleni anteeksi jos olisin antanut hirven juosta suoraan kuolemaansa. Sitä en olisi koskaan voinut seurata hiljaa vierestä.

Niinpä metsästäjät lähtivät tyhjin käsin, ovet paukkuen ja renkaat ulvoen vihaisina pois ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen siitäkin huolimatta, että naapurimökin poika nimitteli minua typeräksi ja oli tuohtunut kun ei nähnyt hirven kaatoa. Tunsin tehneeni oikein ja se oli minulle tärkeintä.

Mikä on oikein ja väärin?

Sen jälkeen on elämässä tapahtunut paljon. Olen haudannut hiirenloukkuun kuolleet hiiret tehtyäni heille perusteellisen ruumiinavauksen äitini hedelmäveitsillä. Olen rakentanut pienet puiset ristit ja kivistä kauniit reunukset haudalle. Samalla olen perannut kaloja paljain käsin ja myöhemmin teini-iässä teurastanut isäpuoleni kanssa mökkimme pihalla eläneet kalkkunat. Jotain sellaista selittämätöntä on silti sisälläni. Sääli ja empatia heikompia kohtaan, sellaisia keiden asemaan voin asettua ja keitä en itse voisi koskaan satuttaa.

Minä olen se pikkutyttö jonka oli vaikea käydä nukkumaan ilman, että olin iltarukouksessa luetellut kaikki sukulaiset keiden nimet muistin ja pyysin varjelua jokaiselle pehmolelulleni. Toisinaan ne piti peitellä saman peiton alle kanssani ja se viivästytti nukkumaan menoa. En halunnut että kukaan joutuu olemaan yksin pimeässä hyllyllä, hylättynä. Kaikilla piti olla lämmin, turvallista ja jokaisen piti tuntea rakkautta.

Itkuherkkä ja empaattinen edelleen

Tänä päivänä olen se nainen joka liikuttuu aina jos television realityohjelmissa tapahtuu jotain sellaista mikä saa ihmiset itkemään ikävästä, surusta tai onnesta. Olen se nainen joka nyyhkii Youtuben äärellä kun näen sotilaiden tulevan kotiin ja kun vanhukselle annetaan joululahjaksi kissanpentu. Olen se ihminen joka ei pystynyt ottamaan vain yhtä koiraa, sillä jokainen päivä katsoessani rakasta lemmikkiäni tiesin, etten voi sille ihmisenä tarjota koskaan sitä samaa mitä eläinkaveri voisi. Sen täytyy saada elää laumassa ja sillä pitää olla oma kaveri. En halunnut että koirani olisi yksinäinen. Siksi niitä onkin nyt kaksi.

Eilistä elokuvaa katsoessani jouduin alussa sulkemaan silmäni kun huomasin, että tarina aloitettiin metsästäjän kiikarikiväärissä näkyvällä kauniilla peuralla. Viattoman eläimen tappamista en vain voinut katsoa vaikka se oli fiktiota. Eihän sitä edes tapahtunut oikeasti, se oli vain näyttelemistä. Mielestäni se oli silti ihan kamalaa.

Isänpäivän mietteitä

Näin synkkänä marraskuun sunnuntaina, isänpäivänä, jään pohtimaan keltä minä olen tämän luonteenpiirteeni perinyt. Itkuherkkä ja empaattinen. Ehkä se on osa äitiäni ja edesmennyttä isääni, murusia ja paloja sieltä täältä ja vain osa sitä mitä olen. Minussa on paljon kovaa ja kestävää, joskus jopa kylmää ja tunteetonta päättäväisyyttä, mutta loppujen lopuksi minussa vaikuttaa vahvasti herkkyys ja empatia.

Peiliin katsoessa näen selvästi isäni piirteitä, sillä olen aina ollut enemmän isäni näköinen. Tunnistan monia asioita jotka olen häneltä perinyt, fyysisesti tai henkisesti, hyvässä ja pahassa. Vaikka isäni kuoli ollessani vasta kuusitoista, minulle kertyi niiden eletyn kuudentoista vuoden aikana paljon muistoja ja mietin niitä miten milloinkin, päivästä riippumatta.

Tänään sytytän kynttilän kaikille menneille ja olleille ja maailman hyvyydelle. Kauniita asioita on vielä ja muistot elää meissä kaikissa.

Hyvää isänpäivää!

♡ SEURAA MINUA ♡

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

5 kommenttia

  1. jannie kirjoitti:

    Syötkö lihaa?

    • Eve / Queen Of Everything kirjoitti:

      Syön. Olen syönyt myös ne itse tappamani kalkkunat aikoinaan ilman ongelmia. Jos minun pitäisi metsästää ruokani itse, en kuitenkaan usko että enää pystyisin syömään muuta kuin kananmunia ja kalaa. Mitään en voisi metsästää, sikoja ja lehmiä en voisi teurastaa jne. Tässä on varmaan joku sellainen ”mitä silmä ei näe, sitä sydän ei tunne” -juttu.

  2. Outi Karita kirjoitti:

    Ihana kirjoitus ❤
    Samaistun myös tuohon tunteellisuuteen ja voisin nähdä itseni huutamassa juuri samoin hirvelle ja kyllä, minäkin syön lihaa ?

  3. Hekla kirjoitti:

    Laki sanoo, ettei vasalta/vasoilta saa ampua emähirveä. Joten vaikka tarkoituksesi oli hyvä – ja kunnioitan sitä – mutta ehkä huolesi oli niiltä osin turha. Ainakin jo kyseessä oli ”laillinen” metsästäjäporukka.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *