Hae
Queen of Eve

Häiriköivät naapurit ja metelöivät lapsiperheet

Häiriköivät naapurit ja metelöivät lapsiperheet kerrostalossa ovat monen piina

Mä rakastan kaupunkiasumista ja haluan ehdottomasti asua Helsingissä. Pidän kerrostaloasumisesta ja olen aina tykännyt asua näin. Varmasti myös vastaisuudessa. Ymmärrän, ettei kerrostaloasumisessa voi vaatia naapureilta täyttä hiljaisuutta. Jos sellaista haluaa, kannattaa muuttaa omakotitaloon. Kuitenkin aika monella on alkanut nykypäivänä menemään puurot ja vellit sekaisin sen suhteen, mikä on häiriöksi ja mikä ei. Häiriköivät naapurit ovat aika monen riesana asuinpaikoista riippumatta, sillä aina johonkin kerrostaloon mahtuu se yksi asukas tai lapsiperhe jotka eivät halua muita huomioida.

Luin tänään Facebookissa eräästä Helsingin sisäisestä ryhmästä aloituksen, jossa ongelmana olivat yläkerran häiriköivät naapurit, tarkemmin sanottuna metelöivä lapsiperhe. Ketjussa aloittaja kyseli apua miten toimia häiritsevän metelöinnin kanssa. Aloittaja kertoi yläkerrastaan kantautuvan meteliä joka oli lähinnä ”ryskäämistä” joka aiheutuu holtittomasta sisällä hyppimisestä ja juoksemisesta. Koska jo kattokruunun sähköliitännät olivat ilmeisesti tärinästä kärsineet, hän oli yrittänyt puhua naapureille ongelmasta tosin ilman tulosta,

ONKO LAPSIPERHEILLÄ OIKEUS MELUTA KOHTUUTTOMASTI KAIKKI PÄIVÄT JA MUIDEN TULEE ALISTUA?

Ensimmäinen ketjuun vastaaja kehoitti muuttamaan pois. Yksiselitteisesti: Muuta pois. Useampi muukin häiriökäyttäytymistä puoltava kommentti löytyi pitkästä keskusteluketjusta joka todella kummastutti mua. Miten ihmeessä ihmiset on nykyään tällaisia? Jotkut häiriköitä puoltavat perustelivat kantaansa sillä, ettei kerrostalossa kuulu olla hiljaa ja siellä pitää kestää elämän ääniä. Osan mielestä lapsien leikkimistä ei pidä kieltää ja hyppiminen ja pomppinen yläkerran asunnoissa on ihan ookoo, vaikka se rytinä kantautuukin alakerrassa asuvalle. Siitä häiriintyminen on kuulemma itsekästä, mutta muiden häiritseminen ei ole. Ei kuulemma saa estää muita elämästä elämäänsä, mutta voi ilmeisesti siis pakottaa muut kärsimään siitä?

Mä vaan sanon, että mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa nykyään? Hirveän negatiivisia reaktioita, välitöntä syyttelyä ja ohjeistusta muuttaa maalle. Ei mitään ymmärrystä siihen mistä oikeasti on kyse. Kyse ei ollut siitä etteikö aloittaja olisi sietänyt normaalin elämisen ääniä, vaan siitä etteivät ne olleet enää normaalin elämisen ääniä ja hän oli yrittänyt asiasta huomattaa, tuloksetta.

MILLOIN KYSEESSÄ ON HÄIRIKÖIVÄT NAAPURIT?

Kyllä suurin osa kerrostaloissa asujista ymmärtää, että tietynlaiset äänet voivat kantautua toisten asuntoihin ja se on hyväksyttävää. Joskus kuuluu veden kohina putkissa ja suihkussa lotraus, joskus koiran haukunta, joskus vauvan itku, joskus lapsien leikit. Joskus joku voi pitää juhlat ja naapurista voi kantautua musiikkia ja naurua, ehkä myös laulua (toivottavasti juhlista on ilmoitettu kohteliaasti naapureille), toisinaan jotkut naapurit voivat innostuneena katsoa urheilua, oli se sitten jääkiekkoa tai yleisurheilua ja karjua ”JUMALAUTA!”, ”OIJOIJOIIIII!” ja ”TORILLA TAVATAAN!”. Joskus jostain voi jopa kantautua lemmen leiskuntaa ja nämä kaikki ovat ihan normaaleja elämisen ääniä jos niistä ei aiheudu kohtuutonta häiriötä naapureille.

Laskisin kuitenkin sen jo kohtuuttomaksi häiriöksi jos sisällä pompotetaan palloa, pelataan korista, harrastetaan säkkijuoksua ja riverdancea tuntikausia päivässä. Jos kattokruunut heiluu ja sähköliitokset kärsii yläkerran juoksemisen ja hyppimisen takia niin se ei ole normaalia elämistä. Koiran haukuntaakin pitää sietää silloin tällöin, mutta jos koira ulvoisi ja haukkuisi aamu seitsemästä ilta yhteentoista (tai mikä raja missäkin hiljaisuudelle on) niin se ei ole normaalia.

Miten ihmeessä tämäkin asia saatiin käännettyä niin, että ryskääjän alapuolella asuva ihminen on se ongelma jonka pitää muuttaa talosta? Se on itsekästä häiriintyä. Lapsien pitää saada elää vailla sääntöjä, juosta, pomppia ja kirkua sisällä, pelata korista ja petanqueta ja jos siitä joku kehtaa huomauttaa on automaattisesti lapsivihaaja.

Mun kasvatuksen mukaan itsekäs on se kuka ei huomioi toisia ihmisiä. On ajat muuttuneet entisistä.

Mitä mieltä te ootte tästä asiasta? Saako hiljaisuuden ulkopuolisella ajalla ryskätä menemään vailla mitään tolkkua? 

LUE MYÖS AIKAISEMPI KIRJOITUKSENI KERROSTALOKYTTÄÄJÄT JA OUDOT NAAPURIT

Kuvat Helsinki – Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Tärkeitä oivalluksia elämästä

Mä oon tehnyt aika merkittäviä oivalluksia elämäni suhteen

Sellaisia oivalluksia jotka ovat oman onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta todella tärkeitä. Sellaisia mitkä antaa elämälle enemmän merkitystä ja monille asioille myös vastauksia ja selityksiä. Yhtenä päivänä taksissa istuessani kävin loistavan keskustelun kuskin kanssa. Tuntemattomien ihmisten kanssa saattaa syntyä hyviä keskusteluja ja niiden lomassa loistavia oivalluksia, ihan puolin ja toisin. Taksikuskit varmaan kuulevat takapenkiltä kaikenlaisia juttuja päivittäin ja osa saa jakaa omia viisauksia eteenpäin.

Monenlaisia kohtaamisia

Taksikuskien ohella mä usein keskustelun myös julkisissa liikennevälineissä. Pääasiassa sporassa. Joskus vierustoverien kesken merkitsevät katsee ja hymyt muuttuvat rupatteluksi ja jos yhteinen matka on pidempi niin toisinaan myös pitemmiksi keskusteluiksi. Usein sporamatkani ovat lyhyitä, muutamia, korkeintaan neljä tai viisi pysäkinväliä. Niinä hetkinä saan usein kuulla juttuja lasten suusta jotka ilahduttaa ja naurattaa. Joskus teen hupiajeluita koirieni kanssa, ilman määränpäätä, tarkoituksena vain sosiaalistuttaa tyttösiäni liikennevälineissä, vieraiden ihmisten keskellä ja metelissä. Niillä reissuilla kun ollaan ajeltu keskustasta Katajanokalle ja kierretty koko Munkkiniemi olen monen ihmisen kanssa käynyt läpi elämää ja keskustellut polttavista ajankohtaisista aiheista. Joskus ihmiset iloisena kiittävät poistuessaan kyydistä. Olipa hauska jutella, niin epäsuomalaista.

Heittäydyn ennakkoluulottomasti keskusteluun

Mä olen just se tyyppi joka avaa keskustelun kesäisin puistonpenkillä. Aika voi rientää kuin siivillä kun istun jonkun vanhan mummelin kanssa puistossa tai Töölönlahden rannalla. Puhutaan elämästä, eläimistä, mistä vaan. Saan kuulla hienoja tarinoita ja minulta kysytään kaikenlaista. Opitaan toisistamme ja maailman menosta. Mä olen just se tyyppi joka rennosti juttelee päihdeongelmaisille heidän avatessaan keskustelun sporassa tai metrossa. Jos he ovat asiallisia, minäkin olen. Moni kaipaa juttuseuraa ja haluaa ehkä vaihtaa pari sanaa. Ei se ole ongelma.

Mä olen se tyyppi joka hakee katsekontaktin rohkeasti ja hymyilee. Joskus ei tarvi sanoa sanaakaan, merkittävät ilmeet ja eleet kertovat paljosta, siitä että saatiin yhteys, huomasimme toisemme ja meillä oli joku yhteinen hetki. Se saattoi olla kauhistelua liian kovasta vauhdista jossain kaarteessa, jonkun lapsen lauluun reagoimista, mitä vain ympäristön huomioimista.

Parhaita oivalluksia elämästä ja ihmisten erilaisuudesta olen saanut viimeisten kuuden vuoden aikana täällä Helsingissä. On mahdollisuus nähdä paljon ihmisiä ja silti pysyä tuntemattomana kaikkien joukossa. Meidän pitäisi jutella enemmän toisillemme, tai edes antaa katseiden kohdata ja hymyillä. Sen kun ymmärtää on tehnyt yhden parhaimman oivalluksen elämässä.

Kuvat Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa