Hae
Queen of Eve

Suosittelen kaikille terapiaa

Vain hullut ja rikkaat tähdet käy terapiassa

Oletko koskaan ajatellut terapiaa vai onko se susta ihan huuhaata? Mä muistan kun joskus nuorena leffoja katsoessa tosi monissa elokuvissa päähenkilöt kävivät jossain terapiassa. Jos ei muussa niin sellaisessa parisuhdehommassa, oli ero uhkaamassa avioliittoa ja ongelmia ratkottiin ammattilaisen avulla. Sitten myöhemmin huomioin, että aika monet rikkaat ihmiset saavat terapiaa, tai ainakin kaikki julkkikset. Hollywoodissa se oli ihan selvä juttu, että jokaisella tähdellä oli oma terapeutti. Terapiaa kuvattiin aina semmoisena, että maataan pitkänään sohvalla ja terapeutti (tai psykiatri, kuka nyt onkaan) istuu sivummalla lehtiö kädessä ja samalla kyselee millainen isä-, tai äitisuhde oli lapsena.

Little did I know.

Ensimmäinen kokemukseni terapiasta

Ensimmäisen kerran mä sain terapiaa lukioikäisenä, noin kuudentoista vuoden vanhana isäni itsemurhan jälkeen. Koin olevani ihan kunnossa, mutta tätä oli suositeltu joltain taholta ihan kaikille isäni läheisille. Kävimme yhden kerran isommalla porukalla sukulaisten kesken sellaisessa kriisiterapiassa josta en pitänyt yhtään, mutta isäni sisarukset ja vanhemmat sitä ihan ymmärrettävästi vaativat ollessaan shokissa. Muistan, että tilaisuus oli minulle itselleni epämiellyttävä. Siellä istuttiin ringissä ja teennäisesti pidettiin toisiamme käsistä kiinni muutamaan otteeseen. Ne on mun mielikuvat siitä tapahtumasta. Onneksi äitini ja äitini vanhemmat olivat myös mukana. Koin kuuluvani heidän kanssa enemmän samaan porukkaan juuri sillä hetkellä ja heistä sai turvaa. Luulen, että tuo tilaisuus oli tarkoitettu lähinnä alkujärkytyksen purkamiseen ja porukan tuomiseen yhteen, mutta jos olisin saanut päättää en olisi tuollaiseen osallistunut.

Tämän jälkeen kävin kerran myös yksilöterapiassa. Sekin oli joku juttu mihin minut ohjattiin ennakoivana toimenpiteenä, ilmeisesti tällaista tarjotaan aika usein lapsille ja nuorille vanhemman kuoleman jälkeen, etenkin jos loppuaikoihin ja kuolemaan liittyy jotain dramatiikkaa niin kuin meidän tapauksessa. Kävin kerran vastaanotolla juttelemassa jonkun miehen kanssa joka oli ihan okei, mutten kokenut sitä millään tapaa tarpeelliseksi. En tiedä olisiko oikeasti ollut järkevä jatkaa terapiaa, mutta koin olevani kunnossa ja ihan hyvillä mielin ja peruin kaikki seuraavat vastaanottoajat.

Seuraava kerta kun menin terapiaan oli vasta vuosikausia myöhemmin

Seuraava kerta terapiassa olikin sitten lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun koin jonkinlaisen loppuunpalamisen työssä. Työ oli alunperin ollut ihana työ, mutta viimeisen kahden vuoden aikana se oli muuttanut muotoaan hurjasti huonompaan suuntaan ja saanut mut voimaan pahoin. Samassa yhteydessä aloin käsittelemään ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla omaa syömishäiriötäni ja mut otettiin vakavasti lääkärissä kun laihduttaminen ei vaan onnistunut ja jojoilin painoni kanssa. Siinä samassa myös parisuhdekin luisui kohti eroa, joten mulla oli ihan hirveästi ahdistavia asioita elämässä samaan aikaan.

Tämän tuloksena kävinkin aika paljon terapiassa kokonaisen vuoden ajan. Osa oli työpaikan kautta työterveyden tarjoamaa psykiatrin konsultaatiota ja osa sitten saamani lähetteen johdosta syömishäiriöklinikalla tapahtuvaa ryhmäterapiaa. Niissä puhuttiin monista asioista. Työstä, parisuhteesta ja syömishäiriöstäni. Vaikka olinkin henkisesti aika romuna, niin samaan aikaan koen olleeni todella onnellinen ja jaksava. Viikottainen kolmen tunnin ryhmäterapia syömishäiriöklinikalla ja yksilökäyntini psykiatrilla tukivat jaksamista todella hyvin. Niistä sai paljon apua elämään monella saralla.

Mulla on jälleen mahdollisuus terapiaan

Hakeuduin syksyllä ahdistuneisuuden lisääntyessä lääkäriin ja käytiin läpi kaikki mikä minussa voi mättää, niin henkisesti kuin fyysisesti. Minullahan on todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö joka aina silloin tällöin nostaa päätänsä, mutta typeränä luulin voivani olla ilman siihen (ja syömishäiriöön) määrättyjä lääkkeitä jolloin puolen vuoden lääkkeettömyyden aikana olo alkoi pahentua. Reippaana ja suorapuheisena ihmisenä sanoin lääkärille heti, että vaikka aloitankin lääkkeet nyt uudelleen ja tiedän että oloni tasoittuu, niin se ei ole riittävää. Jotain perustavanlaatuista on jollain tapaa rikki sisälläni vaikka vahva ihminen olenkin ja uskon sen johtuvan isäni itsemurhasta joka jollain tasolla jäi käsittelemättä silloin nuorena. Sen johdosta minulle tuli ahdistuneisuutta ja isäni kuoleman vuoksi sairastuin syömishäiriöön jotka ovat enemmän tai vähemmän kulkeneet elämässäni mukana jo parikymmentä vuotta.

Tiedän, etteivät pelkät lääkkeet hoida muita kuin oireita ja haluan päästä syyn alkujuurille ja hoitaa juuri sitä mikä kaiken tämän aiheuttaa. Ainoa asia siihen on käsitellä asioita ammattilaisen avulla. Onneksi lääkäri olikin myötämielinen ja samaa mieltä asioista. Hänen mielestään minulla oli jo nuoruudesta lähtien paljon aikaiseen itsenäistymiseen liittyvää turvattomuuden tunnetta ja reilusti hylkäämiskokemuksia miesten osalta lähtien oman isäni itsemurhasta päättyneisiin parisuhteisiin ja näitä olen oireillut ahdistuneisuudella ja ahmimisella. Niinpä sainkin lähetteen terapiaan ja kutsua odotellessa saan tämän väliajan käydä parin viikon välein juttelemassa psykiatrian sairaanhoitajalla. Se on ollut ihan mahtavaa!

Mahdollisuus terapiaan avaa monia ovia

Tällä hetkellä voin todella hyvin henkisesti. Olen iloinen, aktiivisuustasoni on noussut, olen aikaansaava ja ahdistuneisuutta esiintyy äärimmäisen harvoin. Koen, että terapiassa jutteleminen on aivan ihanaa ja saan selvittää niitä asioita jotka ovat minut ajaneet kokemaan ahdistuneisuutta ja ahmimaan. Itse olen siitä aika erilainen tapaus että olen aina tunnistanut omat tunteeni todella hyvin ja pystyn analysoimaan tunteitani ja käyttäytymistäni todella hyvin. Ongelmana kohdallani onkin lähinnä se, etten mielelläni puhu negatiivisista asioista enkä halua käsitellä niitä, vaan tapani on lakaista asioita maton alle ja piilottaa ne. Tavallaan paeta ja keksiä jotain hauskaa sijaistoimintaa ikävien asioiden tilalle. Tätä on esimerkiksi syöminen. Ahdistuneisuus astuu sitten kuvioon kun syömisestä huolimatta on paha olla.

TERAPIA EI OLE HÄPEÄ VAAN FIKSUA ITSENSÄ HOITAMISTA

Se että käy jossain terapeutilla ei ole millään tavalla nolo asia. Aika monet ihan tavalliset ihmiset käyvät juttelemassa terapiassa kuka mistäkin syystä ja saavat siitä apua. On todella ennakkoluuloista ajatella, että terapiassa käyvät vain ”hullut” tai ettei kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää. Itseasiassa juuri ulkopuolinen ammattilainen on usein se oikein henkilö auttamaan silloin kun mennään syvälle pään sisälle. Aina ei itsekään tunne itseään parhaiten tai vaikka tuntisi kuten minä tunnen, niin en silti pysty toimimaan. Tarvin siihen toimintaan apuja, että kestän niiden ikävien asioiden käsittelemistä ja sen ahdistuksen ja epämukavuusalueella olemisen mikä jollekin toiselle voi olla ihan normaalia. Hän taas ei ehkä tunnista niitä tunteita jotka minä tunnen. Me ollaan kaikki erilaisia.

Suosittelen heittämään ennakkoluulot romukoppaan ja hakeutumaan terapiaan jos on yhtään sellainen tunne, että henkisen puolen asioihin voisi kaivata jotain toisenlaista näkökulmaa ja keskusteluapua. Terapeutteja on monenlaisia ja henkilökemialla on iso osa terapian onnistumista, joten kannattaa kokeilla muutaman kerran ehkä erilaisiakin terapeutteja jos ei ekalla kerralla natsaa.

Pidetään henkisestä hyvinvoinnista huolta, rauhaisaa sunnuntaita!

Kuvat Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Ajattelin alkaa leipomaan

Nyt Eve alkaa leipomaan!

En tiedä onko tämä ihan tuhoon tuomittu idea, mutta yks kaks yllättäin sain päähäni ajatuksen siitä, että mun varmaan kannattaisi alkaa leipomaan. Tämä ajatusleikkini lähti ihan siitä liikkeelle, kun söin viikonloppuna todella hyvänmakuisen kierrekanelipullan. En ole erityisesti makeiden leivonnaisten ystävä, mutta toki niistä pidän jos joku tarjoaa. Mokkapalat on suurin intohimoni, niitä voisin kyllä vetää vaikka koko pellillisen (huhuu Minna, koska taas leivot niitä?).

Tämä ideani ryhtyä leipomaan koskee lähinnä suolaisia juttuja. Ajattelin, että voisin esim. viikonloppuina leipoa jotain piirasta jota voi sitten syödä lauantaina ja sunnuntaina. Suolaiset piiraat voisi olla ravintoarvoiltaan hieman parempia syötäviä kuin esimerkiksi sipsit ja muut naksut joiden syömistä mun on vaikea rajoittaa. Ajatellaan vaikka herkullista pekoni-parsakaalipiirakkaa tai perinteistä kinkkuquichea. Kyllähän ne nyt kaikkineen on järkevämpiä valintoja kuin megapussi juustonaksuja. Niiden kanssa voisi juoda vaikka lasin viiniäkin ja hienostella.

Leipominen tuo uuden näkökulman ruokaan

Mulle ruokailu on ihan liian kauan ollut sitä pikaista mikroruokailua ja yleensäkin kaiken syömistä nopeasti niiden valmiskääreistä ja pusseista. Jos ateriat päätyvät lautaselle asti syön ne lähes poikkeuksetta sohvalla. Mitä jos alkaisinkin panostamaan ruokahetkiini enemmän?

Näiden piiraiden leipominen ja muu ruoanlaitto voisi tuoda mulle myös mielekästä tekemistä ruoan parissa. Se ettei kaikki ole aina niin hätäistä ja kiireistä suoraan mikrosta kitusiin, vaan myös rauhallista ruoan valmistamista, sen valmistelua, kypsymisen odottelua ja sitten nauttimista, useassa eri osassa.

Tämä tulee olemaan mun uusi kokeilu yhtenä osana oman ruokasuhteen parantamista. Ensi viikonloppuna mä alan leipomaan ensimmäistä kertaa vuosiin! Reseptit laitan jakoon myös blogin puolella niin saatte myös ruokiin liittyviä postauksia ja todistusaineistoa tästä kokeestani. Ehkä myös pohdintaa siitä millaisia vaikutuksia sillä on syömiseni suhteen kun alan leipomaan vaikkapa muutaman kerran kuukaudessa!

Kuvat Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa