Hae
Queen of Eve

Kohta oon taas kasassa

Hiljaiseksi veti

Viimeisimmästä on nyt viikko aikaa. Hiljaiseksi veti ja sain loppuviikosta kyselyjä onko kaikki ookoo, kun blogi tai Instagram ei ole päivittynyt. Olen mä ja samalla en kuitenkaan. Niinkin reipas, vahva ja toisesta korvasta sisään – toisesta ulos tyylillä kuin olen elänytkin, silti olen myös tunteva ihminen jota voi loukata. Pahimpien pelkojeni käyttäminen aseena minua vastaan ja negatiivisuuden lietsominen saivat kuin saivatkin yliotteen ja viimeisen viikon olen ollut aalloittain huonovointinen. Pääasiassa henkisesti, mutta myös fyysisesti. Oletan osan kuitenkin olevan psykosomaattisia oireita, tai ainakin toivon niin.

Olen joka päivä avannut blogin ja aikonut kirjoittaa, mutten ole siihen pystynyt. Ahdistuneisuus ja päässä pyörivät ikävät mielikuvat eivät oikein kannusta positiiviseen asenteeseen vaan pikemminkin tappavat luovuuden. Konemaisesti olen pystynyt suoriutumaan vain pakollisista työtehtävistä, mutta kaikki kiva ja rento on jäänyt kokematta ja tekemättä. Ei sitä huolestuneisuudelta oikein saa mitään aikaan.

Kohta oon taas kasassa

Olen pysytellyt aika pitkälle oman kodin suojissa, yrittäen kuitenkin nauttia kauniiden kesäpäivien lämmöstä puistossa koirien kanssa. Ilon ja naurun hetkiäkin olen kokenut, mutta taustalla toki on uudelleen herännyt huoli yhdestä ja toisesta asiasta. Yritän kuitenkin tsempata ja päästä takaisin kiinni elämään kaikella sillä innolla mitä minulla aiemminkin oli ja taistelen itseni taas reippaaksi. Olisi niin paljon kivempi nauttia elämästä kuin surra ja murehtia koko ajan mitä kaikkea kamalaa voi tapahtua.

Kirjoitan nyt kuitenkin tämän ja hymyilen samaan aikaan, sillä tiedän että asioiden pitkittäminen vain pahentaa kaikkea. Käyn myös vihdoinkin vastaamassa edelliseen postaukseen saamiini kommentteihin. Kohta oon taas kasassa niin jatketaan!

Kuva Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Itkukohtaus Instagramissa

Instagramissa mua seuraavat saivat eilen todistaa jotain poikkeuksellista

Tarjolla oli kirjaimellisesti aitoutta, kun järkyttävä itkukohtaus sai mut hallintaan enkä voinut saati halunnut salata sitä mun seuraajilta. Periaatteessa en haluaisi velloa negatiivisuudessa eikä se sovi tyyliini. En mielelläni palaa eilisen tapahtumiin enkä koe, että sillä aiheella loputon mässäily millään tavoin parantaisi olotilaani, mutta koen tämän kuitenkin tärkeäksi muiden ihmisten takia. Haluan antaa blogini kautta vertaistukea ihmisille ketkä kenties painivat samantyyppisten asioiden kanssa ja nyt ylipaino, ruokarauha, kehopositiivisuus ja huolitrollaus nousivat isoksi agendaksi somessani.

Mikä mua niin kovasti loukkasi?

Olen vuosikausia kamppaillut ahmintahäiriön kanssa ja mulla on ahdistuneisuushäiriö. Ne kummatkin ovat aika hyvin kontrollissa lääkityksen avulla enkä oireile kovinkaan usein tai voimakkaasti, mutta huonoina kausina nuo ongelmat nostavat päätään. Olen kertonut asiasta hyvin avoimesti blogissani ja kirjoittanut lukuisia blogikirjoituksia koskien syömishäiriötä ja ahdistuneisuutta. Minua etenkin pidempään seuranneet ovat varmasti hyvin tietoisia näistä asioista ja vuoden tai parikin mukana olleet luulisi olevan tietoisia taustoistani. Sen verran ne ovat kuitenkin olleet tapetilla. Sain kuitenkin todella ikävän kommentin aiempaan blogikirjoitukseeni jossa kritisoitiin asioita jotka johtuvat näistä sairauksista. Kommentoija ei ollut ensimmäistä kertaa blogiani lukemassa vaan kertoi olevansa jo parin vuoden ajan mukana, joten hänen olisi tullut olla varsin tietoinen kaikista näistä asioista.

Mistä itkukohtaus SIIS johtui?

En julkaissut ensimmäistä saamaani kommenttia (kaksi seuraavaa kyllä) sillä minusta se oli niin hirveä. Oli hirveää lukea itsestään ja omasta sairaudestaan vähättelyä ja ihmettelyä miksi en toimi niin tai näin, kun varsin selkeästi niistä olen kertonut miksi oireet ovat mitä ovat. Oli todella hirveää tulla syytetyksi edesvastuuttomuudesta vaikuttajana siksi, että ylipainoisena olen ollut työni puolesta terassilla tai erilaisissa PR-tapahtumissa ja syönyt ravintolaruokaa, coctailkutsujen tarjoiluja ja nauttinut vielä alkoholia.

Koin syytökset siitä, että olisin jotenkin vastuussa muiden ihmisten valinnoista todella loukkaavana ja petyin erityisesti siihen, että niin paljon kuin ruokarauha ja kehopositiivisuus ovatkin olleet esillä, en ylipainoisena ja syömishäiriöisenä saisi tuottaa muuta kuin terveyttä ja terveellisiä elämäntapoja edistävää sisältöä. Blogini oli kuulemma parempi silloin kun laihdutin aktiivisesti, mutta nyt lietson valheelliseen kehopositiivisuuteen hankkimalla itselleni useita eri sairauksia ja kuolemalla ennenaikaisesti.

Suurin järkytys itselleni oli se kuinka joku voi ajatella, että tulemalla kertomaan minulle kuinka huono ihminen ja vaarallinen esikuva olen, niin sen lisäksi vielä halutaan korostaa mihin kaikkeen tulen sairastumaan ellen jo sairasta, ja povataan lyhyttä elinikää ja ihan kirjaimellisesti pelotellaan, että mun voi olla liian myöhäistä tehdä enää mitään. Arvatkaa miltä se kuulostaa ahmintahäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä sairastavalle ihmiselle joka muutenkin voi olla äärimmäisen huolissaan terveydestään ja syömisistään ja on onnellisena ollut muiden, ihan tavallisten ihmisten seassa nauttimassa kesästä terassilla ja syöden mitä muutkin syövät?

Aktiivisella pyrkimyksellä muuttua saa ”ostaa” itselleen ihmisarvon

Minun ei tulisi siis näyttää ravintolaruokia, satunnaisia viinilasillisia, mitään herkkuja ja muille ihmisille sallittua elämää, vaan sitä vastoin aktiivisesti pyrkiä laihtumaan henkisen hyvinvointini uhallakin ja osoittaa laihduttavani ja yrittäväni elää terveellisesti. Kieltäytyä terasseista, alkoholitarjoilusta ja ala carte ruoista, koska esittämällä niitä blogissani lietson valheelliseen kehopositiivisuuteen ja kannustan ihmisiä lihomaan. On uskomatonta, että ylipainoiselle ihmiselle voidaan tulla sanomaan tällaisia asioita. Ei ihme kun ei monet uskalla julkisesti syödä mitään pelossa, että heitä arvostellaan sen perusteella. Ihan normaalien asioiden tekeminen on kiellettyä tai vähintäänkin arveluttavaa kun olet ylipainoinen. Kaikki mikä ei selkeästi osoita tarvetta laihtua on huonoksi.

Kyllä, tiedostan riskit ja olen tietoinen omasta terveydentilastani

Paranemsprosessiani eikä yleisesti vointiani kuitenkaan paranna millään tavoin pelottelut kuolemasta ja sairauksista. Ne eivät saa minua laihtumaan viittäkymmentä kiloa yhdessä yössä eivätkä tsemppaa eteenpäin, vaan päinvastoin lisäävät ahdistuneisuutta, pelkotiloja ja pahimmassa tapauksessa myös ahmintaa. Ahmintahäiriöisen ratkaisu ahdistaviin tilanteisiin kun on usein herkutella ja käpertyä piiloon syömään kun se parantaa sitä kamalaa oloa.

Mä itkin eilen siksi, koska tämän tyyppinen kommentointi sai ahdistuneisuuden taas heräämään ja vahvisti kaikenlaisia pelkojani joita välillä poden. Jouduin taistelemaan kynsin ja hampain ahmimiskohtausta vastaan ja pyörittelin tätä asiaa päässäni koko päivän, saamatta mitään muuta järkevää aikaan. Tästä nouseminen ja asian unohtaminen on haastavaa. On vaikea olla pirteä, energinen ja uskoa positiiviseen muutokseen jos samaan aikaan ympäristöstä tulee painetta, pelottelua ja piiskaa, kun ainoa mitä kaipaan on tukea, hyväksyntää ja mahdollisesti porkkanaa.

Alkuperäistä kommentoijaa kohtaan en kanna kaunaa. Halusin puhua tästä yleisellä tasolla, jotta tästäkin kokemuksesta jäisi jotain hyvää käteen. Kenties vaikka apuna muille samaa kohdanneille, tai sitten niin, että joku jättää tämän kaltaisen kommentoinnin jatkossa tekemättä.

Stop huolitrollaukselle ja tsemppiä kaikille samojen asioiden kanssa painiville, ette ole yksin!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa