Karvaisen Galaksin Scifi – koira

Scifi on kiinnostanut mua koko elämäni

Mikä on isompi kuin äärettömyys? Se on äärettömyys plus yksi. Näin minä järkeilin kun lapsena mietin sitä, että miten avaruus voi olla ääretön ja muka laajentua ikuisesti. Pieni scifi -hörhö minussa ei vaan voinut ymmärtää tätä, eikä ymmärrä oikein vieläkään.

Entä mitä oikein tapahtuu kuoleman jälkeen? No silloin on tyhjyys. Kun tietoisuus itsestä lakkaa olemasta, ei ole mitään. Ja se tila jatkuu ikuisesti, äärettömyyksiin asti eikä lopu ikinä. Ne on aika suuria käsitteitä. Jotkut sanoi, että silloin kun kuollaan mennään ikiuneen ja nukutaan ikuisesti. Toiset taas sanoi, että sitten pääsee taivaaseen ja elää ikuisesti. Omituista ei ollut se mitä mahdollisesti tapahtuu, vaan juuri se ajan määre. Että jotain on ikuisesti. Ikuisuus vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu eikä se lopu koskaan.

Muistan, kuinka iltaisin makasin mummolan vintillä sängyssä ja kysyin mummolta, että kuinka kauan se ikuisuus kestää. Sain vastauksen ettei sille ole loppua. Ikuisuus on kuin avaruuden äärettömyys, sillä ei ole reunoja ja sekin vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Laajenee laajenemistaan eikä koskaan ylletä sen reunalle. Reunaa ei ole.

Planeetta maa

Rajaton, iätön, ääretön

Mutta onhan pakko olla reuna, ja jotain sen ulkopuolella. Avaruuden on päätyttävä johonkin ja sen ulkopuolella on jotain. Samoin kuten alkuräjähdys. Mistä se materia tuli tyhjyyteen? Jos ei ole mitään, on siinäkin kohtaa jotain. Oli pakko olla jossain jotain että se tapahtui, mutta mitä oli tyhjyydessä ja kuka pisti sinne tyhjyyden? Nämä oli aika monimutkaisia ja väsyttäviä ajatuksia, mutta kaikenlaista sitä tuli pohdittua ja pohdin näitä aina välillä edelleen. Pieni Scifi -hörhö miettii mun sisällä näitä, joskus ihan väsymykseen asti. En itse usko Jumalaan, mutten myöskään usko, että me ihmiset ja eläimet ja tämä maapallo olisi ainoa asia mitä älyllistä ja elollista koko avaruudessa on.

Mä tilasin ala-asteella Tieteen Kuvalehteä ja ahmin siitä kaikki mielenkiintoiset jutut. Sittemmin seurasin taivaskanavilta kaikki mahdolliset avaruusohjelmat ja planeettamme synnystä kertovat dokumentit, ja sen jälkeen aikuisempana rakastuin scifi  elokuviin. Ne on mun mielestä ihan parhaita, eikä Prometheus -elokuvan ”Insinöörit” ole ollenkaan hullumpia ajatuksia ihmiskunnan luojista. Jumalia hekin olivat meihin verrattuna. Monen luulema hengellinen Jumala onkin kenties Prometheuksen Insinöörit. Jos ne meidät loivat, ne ovat meidän luojia, eli Jumalia. Eikö niin?

Olen katsonut Interstellarin varmaan kymmenen kertaa ja itkenyt joka kerta. Se on mun mielestä yksi kauneimmista elokuvista koskaan. Käsityksemme ajasta, mustista aukoista ja monista muista asioista pääsee ihan uudelle levelille. Siinä on myös kaunis musiikki ja löydän leffasta joka kerran jotain uutta. Rakastan myös Alien -leffoja vaikkeivat ne olekaan mitään kauhean iloisia mielikuvia avaruudesta ja toisista planeetoista. George Clooneyn tähdittämä 2002 vuoden versio Solaris -leffasta oli surullinen, mutta kovin todellinen. Mä ahmin monenlaisia Scifi leffoja niin paljon kuin mahdollista, aina post-apocalyptisistä World War Z ja I Am Legendoista Day After Tomorrowhin. Mikään ei voita kunnon scifi -elämystä.

Planeetta maa ja universumi

Miten Scifi näkyy mun kotona?

Ei ehkä kovin ihmeellisesti. Maapallo löytyy lipaston päältä ja suurin osa kysymyksistä mun pään sisältä. Sitten tilasin myös Deseniolta hienon julisteen mun vanhaan tauluun. Meidän universumin. Sitä on kiva katsella sängystä ja miettiä, että onhan tämä aivan ainutlaatuista olla elossa juuri nyt. Ainoa asia mikä mua harmittaa on ihmisten rajallinen aika, ja vaikka eläisin 100-vuotiaaksi en ehdi näkemään kaikkea kehitystä ja saa kaikkia vastauksia.

Ootteko te kiinnostuneita scifi -leffoista tai mietittekö mitään avaruusjuttuja? Voisitteko matkustaa avaruuteen jos joku maksaisi? Mä en voisi kun varmaan alkaisi oksettaa se painottomuuden tunne ja tulis paniikki. Parempi vaan katsella niitä leffoja kotona. Haha.

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

Hiljaiseksi veti

Viimeisimmästä on nyt viikko aikaa. Hiljaiseksi veti ja sain loppuviikosta kyselyjä onko kaikki ookoo, kun blogi tai Instagram ei ole päivittynyt. Olen mä ja samalla en kuitenkaan. Niinkin reipas, vahva ja toisesta korvasta sisään – toisesta ulos tyylillä kuin olen elänytkin, silti olen myös tunteva ihminen jota voi loukata. Pahimpien pelkojeni käyttäminen aseena minua vastaan ja negatiivisuuden lietsominen saivat kuin saivatkin yliotteen ja viimeisen viikon olen ollut aalloittain huonovointinen. Pääasiassa henkisesti, mutta myös fyysisesti. Oletan osan kuitenkin olevan psykosomaattisia oireita, tai ainakin toivon niin.

Olen joka päivä avannut blogin ja aikonut kirjoittaa, mutten ole siihen pystynyt. Ahdistuneisuus ja päässä pyörivät ikävät mielikuvat eivät oikein kannusta positiiviseen asenteeseen vaan pikemminkin tappavat luovuuden. Konemaisesti olen pystynyt suoriutumaan vain pakollisista työtehtävistä, mutta kaikki kiva ja rento on jäänyt kokematta ja tekemättä. Ei sitä huolestuneisuudelta oikein saa mitään aikaan.

Kohta oon taas kasassa

Olen pysytellyt aika pitkälle oman kodin suojissa, yrittäen kuitenkin nauttia kauniiden kesäpäivien lämmöstä puistossa koirien kanssa. Ilon ja naurun hetkiäkin olen kokenut, mutta taustalla toki on uudelleen herännyt huoli yhdestä ja toisesta asiasta. Yritän kuitenkin tsempata ja päästä takaisin kiinni elämään kaikella sillä innolla mitä minulla aiemminkin oli ja taistelen itseni taas reippaaksi. Olisi niin paljon kivempi nauttia elämästä kuin surra ja murehtia koko ajan mitä kaikkea kamalaa voi tapahtua.

Kirjoitan nyt kuitenkin tämän ja hymyilen samaan aikaan, sillä tiedän että asioiden pitkittäminen vain pahentaa kaikkea. Käyn myös vihdoinkin vastaamassa edelliseen postaukseen saamiini kommentteihin. Kohta oon taas kasassa niin jatketaan!

Kuva Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa