Hae
Queen of Eve

Mun nolot laskettelumokat x 5

Mun hauskat ja nolot laskettelumokat

Nyt kun on näin mahtavan luminen talvi ja jengi näyttää skimbaavan hulluna, niin tulipa mieleeni ne ajat kun itsekin kävin laskettelemassa. Siitä on tosiaan jo aivan hitosti aikaa, mutta muiden laskettelu- ja snoukkakuvia ja päivityksiä Instagramissa sekä blogeissa nähneenä tuli elävästi mieleen kaikenlaisia muistoja. Päällimmäisenä niistä on kaikki ne laskettelumokat mitä on tullut koettua. Ei mitään pahoja, mutta kuitenkin sellaisia, että vielä vuosikausia myöhemminkin naurattaa.

Tämän päivän letkeenä blogikirjoituksena ajattelinkin kertoa teille mun TOP 5 laskettelumokat!

Laskettelupipon karu kohtalo

Eka laskettelumoka ei suoranaisesti liity lasketteluun, mutta laskettelureissuun kylläkin. Yhteen aikaan me käytiin laskettelemassa useissa Etelä-Suomen ja Keski-Suomen laskettelupaikoissa äitini hyvän ystävättären/kummini ja hänen kahden tyttärensä kanssa. Toinen on minua vuoden nuorempi, toinen muistaakseni viisi vuotta vanhempi. Tämä nuorempi tyttö oli lapsuudessa ja nuoruudessa aika herkkis ja esim. huono syömään ja ällösi helposti hajuja. Me oltiin juuri tulossa joltain laskettelureissulta pitkän ajomatkan lopussa auto täynnä porukkaa ja kamppeita, kun kummini nuorempi tytär alkoi valittamaan kuinka autossa haisee pahalle. Mainittakoon, että siihen aikaan asuin Kuusankoskella jossa oli paperitehtaat ja jonkinlainen selluloosa tai muut tehtaan päästöt juuri silloin kirkkaassa pakkasilmassa löyhkäsivät. Hän sitten herkkiksenä alkoi hokemaan, että kohta lentää oksennus, niin ei muuta kuin minulta (?!?) tempaistiin hieno laskettelupipo päästä ja hän oksensi siihen. Kiitos siitä. Olin ihan raivona, haha.

Sompahissit ovat s**tanasta

Ollessamme laskettelemassa Himoksella, oli siellä muutamissa pienemmissä mäissä sellaisia sompahissejä, eli ikäänkuin suksen sauvaosa joka piti laittaa haaroväliin. En tiedä onko tuollaisia enää missään olemassa, mutta se oli ihan kauhea. Ymmärrän sen jos loivassa ja lyhyessä mäessä sellainen on, mutta tähän mäkeen oli hieman enemmän nousua ja minä jostain syystä kaaduin siinä hissijonossa. En tietysti saanut jalkoja auki ja sitä sompaa pois vaan raahauduin se sompa persiissä pitkän matkaa eteenpäin kunnes hissi pysäytettiin ja kaikki alkoivat kuikuilemaan kuka siellä mokailee. Mua hävetti niin paljon, että jostain syystä päästyäni ylös en suinkaan kehdannut jatkaa matkaa hissillä, vaan päätin hiihtää hissiladulta metsään nolona. En tiedä mikä älynväläys sekin oli kun siellä puuston ja metsän keskellä piti rämpiä takaisin puoleen väliin rinnettä ja olla niin kuin ei oliskaan…

Myös ankkurihissit ovat syvältä sieltä

Kokemukseni ankkurihisseistäkään eivät ole olleet aina ihan onnistuneita. En tiedä mikä minussa, suksissa ja hisseissä on ettemme tule toimeen keskenämme? Tällä kertaa olin menossa kummini vanhemman tyttären kanssa ankkurihissillä rinteeseen, kun jotenkin siinä kohtaa kun ankkuri vastaanotetaan en saanutkaan itseäni hyvin aseteltua ja kummini tytär otti minua takista kiinni auttaakseen. Minä sitten nappasin käsin itse ankkurista kiinni kun välttämättä piti samaan hissiin ehtiä enkä voinut siirtyä sivuun ottamaan seuraavaa, ja tästähän se riemu repesi.

Voin kertoa että tuo hissimatka oli aivan helvetistä, rinne ja nousu oli todella jyrkkä ja matka kesti kauan. Ollessamme lähellä rinteen huippua alkoi kädet väsymään ja tärisemään kun jyrkissä kohdissa tuli niin paljon painetta ja minä roikuin siinä käsivoimilla takapuoli pitkällään kaverin pitäessä mua takista. Sitten jossain vaiheessa en vaan jaksanut, kaaduin taas ja ei kun koko hissijono katsomaan, että kuka siellä taas makaa ruoto suorana polulla. Tässäkin tapauksessa naama paloauton punaisena hiihdin vain suoraan pöpelikköön kun ei kehdannut säätää siinä enää enempää.

Mustasta rinteestä ja kumparelaskusta on hyvä aloittaa

Ollessani aikalailla ensimmäisiä kertoja laskemassa, juuri auraamisen lopetettuani sattui kerran sellainen äksidentti, että lähdimme isolla porukalla hissimatkalle ylös. Emme olleet kaikki ihan peräkkäin ja jotenkin kai sekaannuin porukasta enkä sitten huipulla löytänyt muita. Mietin, että kumpaan suuntaan pitikään täällä ylhäällä kääntyä, vasempaan vai oikeaan? Olisi pitänyt kääntyä vasempaan, mutta minä menin oikeaan. Tuloksena se, että olin jossain erityisvaikeassa ja jyrkässä mäessä jonka alajuoksulle oli vielä tehty kumparelaskurata.

En sitten tolvana tätä jotenkin huomannut, oli jo pimeää ja rinne näytti tyhjältä. Lähdin sitten laskemaan ja edettyäni jonkun matkaa huomasin, että nyt meno tuntuu kyllä aika hurjalta. Sieltä mä sitten viiletin alas aikamoista nopeuslaskua, muun porukan jo ollessa alhaalla ja ihmetellessä missä mä oikein olen. Oli kuulemma ollut aika järkyttynyt porukka kun olivat katsoneet, että kappas! Sieltä se Eve laskee tuulispäänä vaikeaa rinnettä alas ja vauhti on tuhatta ja sataa. Ihme ja kyllä, pysyin pystyssä myös niissä kumpareissa jotenkin onnen kaupalla. Lopussa en vaan saanut vauhtia pysähtymään ja pysähdyin vasta väkijoukkoon laskettuani.

Piti olla cool

Mun lapsuudessa ja nuoruudessa laskettelijat eivät käyttäneet kypäriä. Ne yleistyivät vasta 2000-luvun puolella ja jengi laski ihan surutta vain pipo päässä. Huvittavinta ehkä oli se, että mä laskin toisinaan jopa ilman pipoa jos sää vain salli, koska mun mielestä oli hienoa kun pitkä vaalea tukka hulmusi vauhdin huumassa. Kerran sitten laskin jostain hyppyristä vinoon, ajattelin että näytän upealta kun letti lepattaa tuulessa. Tuloksena lensin täysillä hyppyristä ihan holtittomana räsynykkena suoja-aitaan ja sukset jäi jumiin niin, että sivulliset joutuivat tulemaan auttamaan. Onneksi ei tullut mitään aivovammaa…

Tällaista touhua oli laskettelu villillä 80- ja 90-luvulla. En tiedä uskaltaisinko enää laskettelemaan. Ehkä ne ajat on jo koettu, haha! Mulle varmaan fiksuin on pysytellä ihan afterskin puolella ja siemailla kuumaa kaakaota seuraten muiden laskettelua. Turvallisin vaihtoehto!

Muistakaa kypärä jos meinaatte tänä talvena lasketella!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Kaupallinen yhteistyö

Pari asiaa joita inhoan talvessa

Kaupallinen yhteistyö: Icebug

Ooooo, kesän lapsi mä oon…

Oon syntynyt helteisenä lauantaina elokuussa. Varmaan siksi musta tuli alunperinkin lämmöstä ja auringosta nauttiva leijona joka tykkää leppoisasta meiningistä. Pidän vaihtelusta ja siitä, että meillä Suomessa on neljä vuodenaikaa. Jos multa joku sääukko kysyisi toiveen niin rajaisin kyllä hieman tätä talven pituutta. Ihanne olisi, että kesää olisi noin kymmenen kuukautta vuodesta. Siihen alkuun ja loppuun toki kevät ja syksy nopeana kokemuksena, mutta talvelle jätettäisi vain kaksi kuukautta. Sen pari kuukautta voisin aidosti nauttia talvesta, etenkin jos se koko aika olisi joulua. Paljon lunta, kaunis ja tunnelmallinen valkoinen maisema, pakkasta hintsusti alle kymmenen astetta. Mikäs siinä.

Talvisäähän on vienyt aika monta kymmentä vuotta tottua…

Nyt talvi kestää kuitenkin huomattavasti pidempään ja sinä aikana ainakin mä ehdin kyllästyä. Kaipaan aurinkoa ja valoa, hyvinä lumitalvina sitä toki saa, etenkin jos vielä aurinko sattuu paistamaan. Usein kuitenkin etenkin täällä etelässä on vain pimeetä ja synkkää, rumaa ulkona, loskaa, jäätä ja pääkalloliukasta. En keksi hirveästi hyviä puolia sellaisesta talvesta.

Jos harrastaisin luistelua tai laskettelua, olisi talvesta enemmän iloa. Nyt kun en sellaista tee, on minun iloni talvessa lähinnä istua sisällä kuuma kaakaokuppi kädessä ja katsella ikkunasta ulos. Mulla on talvessa pari sellaista kestoinhokkia joille ei hirveästi voi mitään, mutta yritän pärjätä. Tässä ne ovat, tärkeys (tai siis kauheus) järjestyksessä.

Aloitetaan mun ykkös-ärsytyksellä!

INHOAN LIUKKAUTTA, PÄÄKALLOKELEJÄ JA PELKÄÄN HYSTEERISESTI KAATUMISTA

Kun meidän sisäpihan kautta lähdin tänään koirien kanssa lenkille, oli oven avattuani ensimmäinen näkymä tämä. Peilikirkas jäinen alue suoraan oven edessä. Ei hiekoitusta, sopivasti lunta peittämässä osaa alueesta joten jäisen pihan liukkautta ei edes kaikkialla huomaa. Mitäpä luulette miten käy kun tuosta kävelee yli? Se on nilkka poikki, kallo halki ja polvi pois sijoiltaan pahimmassa tapauksessa.

Mulla on jonkinlainen aito pelko kaatumisesta joka on seurannut mua vuosia. Voisin sanoa olevani ehkä jopa hieman hysteerinen talvella ulkoillessa. Mä pelkään liukastumista ihan kamalan paljon ja se on isoin syy miksi inhoan talvea. Liukastumisen ja kaatumisen pelko rajoittaa elämää suomalaisena monen kuukauden ajan. On jatkuvasti köpötettävä kuin vanha raihnas ihminen ja katsottava maahan jotta näkee tarkasti mihin astuu. Ei voi kävellä normaalisti saati reippaasti. Huolimattuus ja turha huolettomuus on nimittäin mullekin kostautunut useasti.

En tiedä olenko jotenkin tapaturma-altis, olenko kömpelö ja onko mulla huono tasapaino vai mikä siinä on, mutta olen liukastunut ja kaatunut kohtuuttoman usein elämäni aikana. Itseasiassa, mun pelko tästä liukastumisesta ei varmasti ole aiheeton, sillä aiemmat liukastumiset ovat kohdallani ikävä kyllä olleet todella kohtalokkaita. Multa on viimeisen 15 vuoden aikana talvisäässä  liukastellessa revennyt nivuset, tullut takareiteen reisilihaksen kiinnityskohtiin revähdykset (niin ylä-, kuin alaosaan) ja paukahtanut nivelsiteet. Mulla on toisesta polvesta eturistiside tuusan nuuskana eikä sitä ole olemassa. Pienikin horjahdus ja se liike joka tulee kun jalasta pettää pito liukkaalla voi aiheuttaa mulle polveen pari viikkoa kestävän tulehduksen kun vanhat vammat ärtyvät uudelleen. Ei ihme että liukkaat talvikelit ei oikein innosta.

Koirat pakottaa mut ulkoilemaan talvellakin

Rehellisesti voin sanoa, että jos mulla ei olisi koiria niin ei tulisi paljoa ulkona oleskeltua talvella. Nytkin meidän lenkit ja ulkoilut on joskus aika tervaa, mutta se on enemmän epämiellyttävää koirille kuin mulle. Ne on aitoja meksikaaneja ja rakastaa lämpöä siinä missä minäkin, joten heidät täytyy aikalailla vaatettaa joka kerta. Nyt kun ei ole paljoa pakkasta, riittää villapusero pikapissityksille ja talvitakki sitten pidemmille lenkeille ja kylmemmille säälle. Tossut puen myös koirille jos on paljon pakkasta, mun tytöillä ei tassut kestä jäistä maasta ja alkavat ontumaan ja raajat ”halvaantuu” nopeasti.

Mun talviliikkuminen parani kuitenkin ihan 100% ihan sillä, että sain Icebug -talvikengät. Mua aina aiemmin pelotti ja myös hieman hävetti köpöttää niin hitaasti, mutta nyt voin jopa rentoutua ulkoillessa. Ei tarvitse hysteerisesti katsoa joka askelta ja ulkoilustakin on tullut huomattavasti miellyttävämpää. Näissä Icebug talvikengissä on koko pohja nimittäin sellaista kuin Michelin renkaissakin, siis kitkapohjat! Enää tämmöiset Icebugit eivät siis automaattisesti ole niitä nastoilla olevia kenkiä joilla on hankala kävellä sisätiloissa, vaan nastat voi korvata myös tällaisilla kitkapohjilla! Nämä toimii ihan mielettömän hyvin kun lenkkeillään lähipuistoissa ja nämä kehtaa laittaa myös kaupungille. Ei tarvitse varoa lattioita kaupoissa ym kun nämä eivät rapise lattioita vasten, kuuluu vain hiljaista narinaa välillä kun kitkapohja ottaa kunnolla pitoa lattiaan.

NYT ON KUNNON TALVIRENKAAT, EI KUN KENGÄT!

Mun valinta Icebugeille oli tällaiset Forester W Michelin Wic kitkakengät joilla varmasti pärjään kylmemmässäkin säässä koiria ulkoiluttaessa. Kenkien pinta on nupukkinahkaa joka antaa tyylikkään ilmeen, sisäpuolella on fleecevuori lämmittämässä kovemmillakin pakkasilla ja pohjat on talvipidon tarjoavaa Icebug Michelin Wic -kumiseosta. Icebug ja Michelin ovat siis yhdessä tehneet nämä talvikengät ja eihän siitä voi tulla muuta kuin priimaa jos pitävien talvikenkien ykkönen ja pitävien autonrenkaiden asiantuntijat lyövät viisaat päänsä yhteen. Nämä kitkakengät sopii sekä jäälle että lumelle ja tarjoaa todella hyvää pitoa ilman nastoja. Icebug-kitkakengillä voi siis kävellä rennosti ja huomaamattomasti kaikissa talviolosuhteissa ja alustoilla puulattioista kauppakeskuksiin.

Trenditietoisille tiedoksi, että näitä on myös todella muodikkaita malleja joissa voi kulkea siistimmässäkin asusteessa kaupungilla. Wander-mallisto on erityisesti sellaisen citylookkiin sopiva, mutta näillä Forestereilla menee kyllä missä tahansa. Kuten mun kuvistakin saattaa huomata niin meillä ei aina ihan innostuneesti ulkoilla ja saattaa joutua jopa hieman perässä vetämään. Nyt kun mulla on tossut kunnossa mutta koirilla oli jalat tossuitta, niin loppulenkistä piti nostaa taas syliin. Kotiinpäin sai kyllä laskea maahan ja koirat johdatti kiireellä sisälle. Hyvä kun nyt uskaltaa kävellä reippaallakin tahdilla ilman pelkoa liukastumisesta!

Kaikki Icebug kitkäkengät ja nastakengät näet täältä!

Talvisäässä huurtuvat silmälasit!

Tämä onkin sitten se mun kakkosärsykkini. Aivan raivostuttava homma! Yleensä käytänkin piilolinssejä välttyäkseni tältä ongelmalta, mutta terveyssyistä yritän antaa myös silmien levätä ja olen hieman lisännyt silmälasien käyttöä. Näin talvella silmälasit ovat kyllä niin vihoviimeinen juttu etenkin jos sataa lunta. Lasit kastuu ja ovat ainakin mulla ihan jatkuvasti huurussa. Te ketkä silmälaseja käytätte varmaan tunnistatte tuskani, haha!

Rillit huurussa jatkan siis edelleenkin talvisäällä ulkoilua, mutta nyt ei tarvi enää pelätä liukastumista. Inhokkilistalta saa siis yhden kohdan pyyhittyä pois, ihan parasta! Jos tyylikkäät pitoa antavat kengät on mielessä niin suosittelen lämpimästi Icebugeja, ovat valehtelematta mun mieluisimmat talvikengät ikinä!

Onko sulla mitään talvi-inhokkeja vai tykkäätkö talvesta? Entä käytätkö liukkailla keleillä jotain nasta-, tai kitkakenkiä tai esim. irrallisia rautoja kengissä? 

Kuvat Minna Ahmonsaari / Tyttö Sinä Olet Vahva

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa