Parasta just nyt
4
Tiedättekö kun joskus ihan parasta on vaan jotkut jutut, sellaiset joko ihan mitättömän pienet tai sitten sulle syystä tai toisesta ihan tosi suuret. Asiat jotka tuo sulle hymynvireen huulille ja tekee sulle hyvän olon, olematta kuitenkaan mitään järjettömän ihmeellisiä.
Mulle tuli tänään postissa näytenumero Trendiä. En tiedä olenko kohderyhmää, mutta kai mä oon kun olen nainen, enkä kai liian vanhakaan vielä. Kauneusjuttuja, muotia ja muuta, mä ilostuin heti kun näin tuon postin mukana. Mä en enää juuri koskaan osta lehtiä vaikka pitäis, sillä mä arvostan sitä että hetkeksi pistää sen koneen kiinni ja ottaa lehden tai kirjan käteen. Lukee ihan sillätavalla vanhanaikaisesti, paperiversiota jostain.
Ja mä ostin netistä kirpputorilta ihan uuden, muovikääreissä olleen Valentinon Valentinan, niin ihana tuoksu, kaunis pullo ja silkkaa luksusta. Suihkautin sitä ja olen ihan huumassa. Toisen roska on toisen aarre.
Ja hassua kyllä, heräteostoksena mustavalkoinen Braunin sähköhammasharja jossa oli joku erikoiserä, edition matkakotelon kera. Ei ollut tarkoitus mutta kun oli tovi aikaa ennen fysioterapiaa ja mä tarvitsin uuden laturin ja usb-johdon Ingridin pureskeleman (hyi, tuhma naskalihammas!) ja kohta lopullisesti hajoavan tilalle niin kaupasta tarttui mukaan jotain muutakin kuin välttämättömyys. Mutta nämäkin mua ilostuttaa. Ei mitään erikoista mutta kumminkin.
Ja mikä on parasta just nyt. Se on Ingrid. Ei raha eikä mikään tavara tuo mulle sellaista onnea kuin tämän pienen, pehmeän ja nahkamahaisen höpsiäisen läheisyys. Sen kauniit silmät ja kuono, isot korvat, suloisen pikkuiset tassut ja nahkainen paljas massu mihin ei ole kasvanut lainkaan karvoja. Ingrid haluaa olla lähellä ja minä haluan että se on lähellä. Vähän kuin ois rakastunut, on se vaan niin tärkeä olento. Parasta jokaisessa päivässäni.
Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa
Nahkamaha <3
Nahkamaha on parhautta. Voisin läpytellä ja pusutella sitä koko ajan. <3
Olen jo pitkään lukenut blogiasi ja nyt on pakko jättää eka kommentti. Syy miksi olen blogiasi lukenut on se, että elämämme ja ongelmamme ovat uskomattoman samanlaiset.
Itsekin olen kärsinyt ahmimishäiriöstä enemmän tai vähemmän jo useiden vuosien ajan. Paino on useasti jojoillut ja aina uuden dieetin aloittaessani olen hyvin mustavalkoinen. Joko tehdään täysillä tai sitten ei ollenkaan. 2015 keväällä tuli oma ”katkeamispisteeni”. Taas kerran yritin ja yritin laihduttaa, töissä oli stressiä, isäni oli kuollut muutama kuukausi aikaisemmin ja tuntui että kaikki kaatuu päälle. Ahdisti niin pirusti vaan koko ajan että halusin itkeä koko ajan. Välillä mietin että mitä jos ajaisin autoni tieltä. Ei, en halunnut kuolla tai mitään, mutta olisin vain halunnut LEVÄTÄ, eli sen verran loukkaantua ettei olisi tarvinnut tehdä mitään. Nyt tuo kuulostaa kauhealta.
Siinä mielessä tarinamme eroavat että itsekin kyllä yritin hakea apua syömishäiriöklinikalta, mutta en kokenut saavani oikeanlaista apua. Lisäksi oli ongelmana se että en asu pääkaupunkiseudulla joten matkat, raha yms toivat vain lisää stressiä. Lopulta sain jonkin sortin paniikkikohtauksen, jolloin sydämeni vain tykytti kurkussa ja tuntui että kuolen. Tämän jälkeen menin lääkärille, joka ehdotti lääkitystä ahdistukseeni. Olen aina ollut ”onnellisuuspillereitä” vastaan, joten oli erittäin iso kynnys suostua tähän. Mutta tässä vaiheessa tuntui ettei muuta vaihtoehtoa ole. Aloitin lääkityksen toukokuussa ja muutaman viikon huonon olon jälkeen en enää huomannutkaan että tälläisiä söin. Mutta pikkuhiljaa ajatukseni muuttuivat myönteisimmäksi. Itseäni, elämääni, työtäni kohtaan. Ja oikeasti tein töitä omien ajatuksieni kanssa ja päätin opetella tykkäämään (rakastamaan on liian iso sana) itsestäni vaikka ylipainoa on. Opetella syömään kuin normaalit ihmiset, koska en ollut koskaan niin tehnyt. Syksyyn mennessä koin että varsinaisia ahmimisia ei enää tapahtunut vaikka herkkuja välillä söinkin vähän liikaa. Lisäksi monen vuoden haaveilun jälkeen toteutin unelmani ja hankin itselleni koiranpennun. <3 Voin sanoa että tämä pikku karvapallero oli viimeinen niitti sille että halusin oikeasti olla onnellinen! Ja nyt voin sanoa että oikeasti olen! :) Painoa on edelleen liikaa kyllä, mutta viime vuodesta se on tullut jo yli kymmenen kiloa alaspäin, joka on jo saavutus sinänsä.
Toivottavasti jaksoit lukea viestini, siitä tuli pitkä. Mutta kai tällä haluan sanoa, että kiitos. Kiitos kun niin avoimesti kirjoitat kaikesta täällä blogissasi. Tuntuu jotenkin lohduttavalta tietää että muutkin käyvät läpi samoja asioita. Ja löytävät samoja ilonaiheita elämään kuin itselläni. Usko kun sanon että Ingrid tulee muuttamaan elämääsi vain ja ainoastan parempaan suuntaan! <3
Ja tottakai sekin täytyy hyväksyä että niitä huonoja aikojakin tulee, mutta niistä on aina mahdollisuus päästä yli.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa ja onnellisia hetkiä pikku nahkamahan kanssa. <3
"After the darkest night comes the brightest day"
Porukoilla tällä hetkellä 3 chihua, ja 2 taivaassa. Chihut on parhaita <3
siskon kanssa aina sanotaan että suosikit on lämpimän koiran tuoksu kun ne on muhinu siellä pesässä, ja noi tassut <3 parasta on kans pusutella ohimolle! :) (sisko sai pienenä pusukiellon kun lyhytkarvaiselta poitsulta lähti karvat ohimoilta :D)