Loppu itsetuhoiselle ahminnalle

Viime talvena koettuani jonkinlaisen romahduksen ja päättäessäni ottaa oman elämän haltuuni hakeuduin lääkäriin ja suorasanaisesti kerroin että mä epälen että kuolen kohta. En kuolevani siksi että mua oikeasti vaivaisi jokin henkeä uhkaava sairaus, vaan siksi että mun oma toimintani on pitkällä syötöllä henkeä uhkaavaa, suorastaan itsetuhoista. Vuosikausien ahmiminen ja syömisen ja paastoamisen välillä tasapainottelu, epäterveellinen ruokavalio, pitkät ja rajut laihdutusputket, lukuisat repsahdukset ja kymmenet dieetit todistivat sen että ei, en pysty tähän yksin ja ei, laihduttaminen ei ole ratkaisu. Vaikka sormia napsauttamalla saisin takaisin hoikkuuteni jollaisena puolet elämästäni olen kuitenkin elänyt, ei se sormien napsautus korjaisi korvien väliäni, sitä mistä ne ongelmat ruoan suhteen kumpusivat.

Käytyäni lääkärissä sain lääkkeitä ja apua oikeisiin fyysisiin ongelmiin ja lähetteen psykiatrille selvittämään niitä henkisiä solmuja. Löytäessäni ihmisen kelle vihdoinkin kerroin valehtelematta kaiken, ja tullessani julkisesti kaapista ulos tämän asian kanssa koin suuren helpotuksen. Sain psykiatrilta lähetteen HYKS syömishäiriöpoliklinikalle ja käytyäni siellä lääkärin arvioinnissa pääsin jatkohoitoon, ensimmäiseen kuuden viikon ryhmäterapiaan missä oli tarkoitus paneutua syömisen hallintaan ja itse ravintopuoleen, aloittaa ihan alusta. Tiesin ettei muutos tapahdu hetkessä. Toimintamalli jota olen toteuttanut enemmän tai vähemmän viimeiset parikymmentä vuotta ei todellakaan korjaannu parissa kuukaudessa, vaan vaatii hieman enemmän työstämistä ja pidemmän aikajakson. On oltava uskoa itseensä ja hyödynnettävä se kaikki apu mitä tarjotaan, tosin sitä tarjottiin vasta kun osasin sitä itse vaatia,

Istuessani ensimmäistä kertaa ryhmäterapiassa ja vuorotellen esitellessämme itsemme ja taustamme koin hetkellisesti huonoa omatuntoa. Mulla menee ihan liian hyvin ollakseni täällä. Toki mullakin on syy miksi olen ahmimishäiriön saanut ja sen alkusysäys on varmasti ollut isäni itsemurha, tunne siitä että minut on hylätty, ja se on jatkunut vuosikausia parisuhteesta toiseen aina välillä jopa voimistuen, sillä miellyttämishaluni ja pelkoni hylätyksi tulemisesta on ollut niin suuri. Olen halunnut olla vahva ja jos en ole ollut niin olen esittänyt. Siltikin olen jotenkin elänyt tunteessa että vaikka mitä teen ja vaikka kuinka hyvä olisin, aina minut lopuksi hylätään ja jätetään ja selitetään ja sanotaan että ”olen niin hyvä nainen ja ihminen”, mutta se vaan ei riitä. Isä lähti oman käden kautta, parisuhteet päättyivät miesten tahdosta. Mutta ruoka ei jätä, se ei hylkää mua koskaan ja se saa aina mut tuntemaan oloni hyväksi ja riittäväksi.

Vaikka mietin näitä omia ongelmiani niin siltikään ei tuntunut että ansaitsen paikkaani. En ole ollut koulukiusattu, hyväksikäytetty tai epäsuosittu, päinvastoin. Olen elänyt hyvän lapsuuden ja nuoruuden, ollut suosittu kouluaikoina ja omannut paljon ystäviä, ja rakkauselämäni ja parisuhteeni ovat aina olleet minulle tyydyttäviä, olen ollut rakastunut, rakastettu ja onnellinen, ainakin niin kauan kun sitä on kestänyt. Monilla muilla menee paljon huonommin ja on paljon traagisemmat taustat, mikä oikeus mulla on olla täällä hienona koreillen ja meikit tip top? Monet ovat yksinäisiä ja minä en ole ollut koskaan. Toisilla ei ole mitään eikä ketään ja mulla on kaikki.

Niin mä ensin ajattelin, mutta sitten tajusin että ei ulkokuori ja se että päällepäin näyttäisi menevän hyvin ja se että olen onnellisen elämän saanut, tarkoita sitä ettenkö silti voisi olla onneton ja etteikö minulla olisi ongelmia. Rentouduin ja aloin vastaanottamaan asioita erilailla, jokaisella hoitokerralla. Kuuden viikon hoitojakson jälkeen seurasi parin kuukauden tasannevaihe jonka aikana oli tarkoitus yrittää ylläpitää syömisen rytmiä ja ottaa oppia niistä asioista mistä olimme hoitojakson aikana keskustelleet. Sitten elokuun puolivälissä tapasin syömishäiriöklinikan lääkärin uudelleen, kävimme läpi kuulumiseni ja edistymiseni ja sain ilokseni kuulla että minut valittiin jatkoon 15 viikon hoitojaksoon jossa sukelletaan syvemmälle, juuri sinne mikä on syy miksi näin oireilen ja kuinka voin korjata omaa käytöstäni. Todella mahtavaa!

Seuraavalla viikolla sainkin jo puhelun ja kysyttiin voinko aloittaaa heti. Paikka on minun! Niinpä tämä loppuvuosi tuleekin menemään todella tiiviisti syömishäiriön ympärillä ja ahmimista vastaan taistellen. Luvassa on viikottaiset ryhmäterapiatunnit lähes vuoden loppuun asti, ja siellä me sitten puhutaan tunteista, ollaan käsikkäin ja lauletaan Kumbayah… Tai sitten ei ;D Joka tapauksessa se kovin työ alkaa nyt, ja odotan sitä innolla. Nyt täytyy enää ostaa kansio ja kyniä ja jotain, sillä luvassa on joka viikolle kotiläksyjä! Tässä hoito-ohjelmassa ei siis todellakaan käydä tyhjänpanttina vain istumassa ja kuuntelemassa pari tuntia viikossa, vaan aktiivisesti keskustellaan, tehdään ryhmätöitä ja saadaan kotitehtäviä. Työstetään asioita ryhmätapaamisten välillä omassa elämässä sen viikon ajan. Musta tuntuu että tästä se lopullinen paraneminen alkaa. I’m ready!