Hae
Queen of Eve

Asia mitä inhoan bloggaajana

*Sisältää mainoslinkkejä

Mulla on yks asia mitä mä inhoan bloggaajana

Vaikka mä rakastan kirjoittamista ja bloggaaminen on työ jota teen todella mieluusti, on mulla yksi asia minkä kanssa en meinaa millään päästä sinuiksi.  Pääsääntöisesti kaikki on kivaa tai mielenkiintoista ja ne vähemmän hohdokkaatkin asiat menettelee ja on suhteellisen neutraaleja, mutta on olemassa tämä ärsyttävä asia mitä mä ihan oikeasti inhoan. Siis melkeinpä vihaan. Se on mun mielestä vaan niin kamalaa ja aina alkaa ahdistaa jos joudun asiaa edes ajattelemaan.

Inhoamani asia on todella tärkeä osa bloggaamista

Tää onkin se juttu joka aiheuttaa ongelmia. Ei mikään yleinen ongelma ja inhon kohde bloggaajilla, mutta mulle bloggaajana tää tuottaa hirveästi päänvaivaa ja ajattelin teille siitä kertoa. Moni lukija ei varmaan edes tajua ajatella sellaista asiaa tai ei voi kuvitellakaan, että joku bloggaaja tuntee sellaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi mä tunnen tän asian kanssa. Mulle nimittäin isoin asia jota inhoan bloggaajana on  kuvaaminen. Ei valokuvien ottaminen, vaan juurikin itse valokuvattavana oleminen. Se on kuitenkin aika monissa blogeissa todella isossa osassa blogia, joten voitte uskoa kuinka monesti olen asian kanssa paininut.

Tää viikko alkoikin mun vihaamalla tavalla ja varsin väärällä jalalla nousten, kun oli pakko mennä ottamaan uusia kuvia blogia varten Johannan ja Monnan kanssa. Onneksi mä pystyn puhumaan suoraan ja olin jo etukäteen kertonut, että aikaa on varattava ja saatan saada jotkut itkupotkuraivarit kun ei vaan mene niin kuin Strömsössä. Onneksi tytöt on ymmärtäväisiä ja auttaa kaltaistani vähemmän lahjakasta linssiludetta.

Bloggaajana kameran kanssa pitäisi olla hyvää pataa

Onneksi en pidä mitään muotiblogia sillä se tarkottaisi sitä, että mun olisi käytännössä joka päivä paistateltava kameran edessä erilaisissa asuissa, aina meikki ja hiukset kunnossa. Mä pidän sellaista todella stressaavana ajatuksena. Sisustusbloggaajilla omat valokuvat ovat taas todella harvassa, vaikka nykyään aika moni bloggaaja on sisustusblogeihinkin alkanut tuomaan enemmän itseään ja muitakin ajatuksia kuin sisustusta koskevia. Kieltämättä on ihan kiva katsella kuvia muista ja myös joskus nähdä bloggaajia jotka eivät päivittäin kuvissaan esinny, mutta omalla kohdalla se on todella vaikeaa.

Mun ongelma on se etten osaa poseerata

Mua ei hävetä itsessäni mikään sinänsä, eli kyseessä ei ole esimerkiksi ylipaino tai jokin muu sellainen seikka ettenkö siksi voisi olla kuvattavana. Mun mielestä usein ne kuvat joissa olen ovat vaan ihan hirveitä. Niissä ei ole yhtään sitä juttua miten mä olen asian ajatellut. Ongelma on varmaan lähinnä se, etten ole tottunut olemaan muiden ottamissa kuvissa tai poseeraamaan näkemättä itseäni. Selfiekamerasta on niin helppo katsoa samalla jo kuvaa otettaessa, että onnistumisprosentti on parempi. Vaikka harjoittelisin peilin edessä (mitä kuulemma oikeasti kannattaa tehdä) niin en vain jotenkin saa välittymään niitä asioita kuvaajan suuntaan. Mulla on selkeät mielikuvat siitä millaisia kuvia pitäisi ottaa, millaisia yksityiskohtia, ilmeitä ym, mutta sokkona on vaikea poseerata ja ohjat täytyy luovuttaa toiselle. Mä en tiedä miten laittaisin mun jalat, missä on käsien paikka, miksi mun silmät menee viiruiksi kun nauran ja miksi mä näytän vaan niin hölmöltä ja tönköltä. En todellakaan ole luonnonlahjakkuus kuvatessa.

Viikko painajaisia ennen kuvauksia

Bloggaajana etenkin Lifestyle-blogia pitävänä mun on pakko esiintyä joskus itsekin kuvissa. Se tuntuu toisinaan tosi tyhmältä napsia itsestään selfieitä, mutta tiedän että lukijat tykkää niitä katsella. Mutta ei ne selfiet riitä. Olisi kiva ottaa joskus tilannekuvia ja jotain asukuvia ym. vaikkein mikään muotibloggaaja olekaan. Mutta kun se lopputulos on ainakin omiin silmiin ihan karseeta katsottavaa. Mä haluaisin esitellä enemmän jotain vaatteita tai ottaa sellaisia kuvia blogiin mitä monilla bloggaajilla on, mutta mä en vaan jotenkin osaa. Ehkä se on harjoituksen puutetta?

Mietin auttaisiko vain kun alkaisi enemmän tekemään töitä asian eteen?

Nytkin mä vaan panikoin kun tiesin, että on kuvaukset tulossa ja mun on pakko onnistua. Mä näen painajaisia kuvauksista, että näytän ihan kauhealta ja yksikään kuva ei onnistu. Sitten mä alan oikeasti panikoimaan, olen kireä kuin viulunkieli, hiki virtaa, meikit menee pilalle, tukka lätsähtää ja mä oon niin ahdistunut että alan itkemään. Mutta auttaisko se, jos tästä ottaisi tavan? Harjoittelisi, alkaisi olemaan enemmän kameran edessä ja räpsimään niitä kuvia useammin. Kai niistä on pakko joidenkin alkaa onnistumaan ja olokin rentoutuu ajan kanssa?

Tänään tönötettiin useampi tunti kameran edessä

Ja pakko tunnustaa, aluksi se oli ihan kamalaa. Siis niin järkyttävää, että välillä piti pysähtyä haukkomaan happea ja hengittämään ettei tule hirveää paniikkihikoilukohtausta ja kaikki mene pilalle sen takia. Oli hiton kylmä ja kalsea ilma ja luonnonvalo oli todella kova. Mä jopa löysin itseltäni ensimmäisen rypyn siinä valaistuksessa ja sekin ahdisti jo osaltaan, haha.

Onneksi sain sitten kuitenkin rentouduttua ja mulle tuli olo, että jos tätä tekisi ihan viikottain niin ehkä mä oppisin rentoutumaan ja myös monien satojen kuvien kautta hahmottamaan sen, mikä on mulle luonnollinen ja hyvä tyyli poseerata. Millaisissa asennoissa voin olla, mitä voin tehdä, minne katsoa, mihin laittaat kädet, miten jalat. Ei olisi kuin tönkkösuolattu silli.

Tulta päin!

Kai se vaan on niin tässäkin asiassa, että omat pelot on kohdattava, on oltava armollisempi itseään kohtaan ja tajuttava, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Mä voin kehittyä kuvattavana olemisessa mutta se edellyttää sitä, että mä harjoittelen lisää. Ei siis auta valitus vaan homma on otettava haltuun. Onneksi nyt on jo parempi mieli kun muutama sieltä monesta kymmenestä kuvasta kelpasi minullekin. Ei tarvitse hypätä jonnekin jontkaan häpeämään itseään kuoliaaksi.

Mä voisin ihan piruuttani tehdä itselleni jonkinlaisen lupauksen, että jatkossa ainakin pari kertaa kuussa pitää tehdä kuvaussessio jossa kuvaa kunnolla blogiin kuvia. Siinähän sitä kehittyy ja toivottavasti samaa tahtia ahdistus vähenee ja olo ja kuvien lopputulos paranee!

Psst! Elloksella on meneillään ihan älyttömät Crazy Days alet joissa saa 30% alennusta naisten ja miesten Ellos-valikoiman tuotteista (Kampanjahinnat ovat voimassa 30.10 asti) . Lisäksi Elloksen erillisestä ALE-osiosta löydät jopa 100 tuotemerkkiä joiden parhaat alennukset ovat 70% (Nopeimmat ehtivät ensin – voimassa 20.11 asti). Myös kaikki Elloksen oman merkin sisustusvalikoiman tuotteet on 30% alessa, kannattaa käydä tsekkaamassa suoraan täältä!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Tärkein ekoteko on tabu josta ei saa puhua

Kiinnostaako sua tulevaisuus ja se millaisen maapallon me jätämme jälkeemme?

Onko sulla olemassa joku ekoteko jonka teet maapallon hyväksi? Yrität kierrättää? Minimoit ruokajätteen? Käytät ekosähköä? Vähennät autoilua tai olet jopa autoton? Ehkä alat vegaaniksi? Nämä on kaikki hienoja asioita ja auttavat päästöjen vähentämisessä, mutta ovat oikeasti aivan minimaalisia hiukkasia verrattuna siihen isoimpaan asiaan. Siihen mistä ei saa puhua, sillä tärkein ekoteko on edelleen tabu ja se suututtaa monia kuulijoita.

Tärkein ekoteko on lapsettomuus

Länsimaisen ihmisen paras ja tehokkain ekoteko on hyvin henkilökohtainen ja se on lapsettomuus. Kuulostaa karulle mutta se on kylmä fakta. Pienempi määrä lapsia on ylivoimaisesti tehokkain keino vähentää päästöjä. Yhden lapsen päästövaikutus teollisuusmaassa on 58,6 tonnia vuodessa. Kaikki muut tavat vaikuttaa omiin päästöihin ovat paljon pienemmässä mittaluokassa: esimerkiksi autoton elämä säästää vuosittain 2,4 tonnin päästöt, ekosähköön vaihtaminen 1,5 tonnia, lihaton ruokavalio 0,8 tonnia ja ruokajätteen vähentäminen ainoastaan 0,4 tonnia. Suomalaiset aiheuttavat vuosittain henkeä kohden keskimäärin noin yhdeksän tonnin päästöt. Siihen kun hankkii kaksi lasta, on oma päästövaikutus kasvanut 13-kertaiseksi.

Tästä ei varmasti monen ole kauhean miellyttävä keskustella, sillä halu saada lapsi ja lisääntyä on hyvin henkilökohtainen asia.

En tarkoita etteikö kukaan saisi tehdä lapsia ja nyt kaikkien olisi alettava lapsettomiksi

Tätä asiaa tulisi ehkä miettiä isommassa mittakaavassa. Voisiko se olla asia millä kantaa oman kortensa kekoon? Voisiko esim. adoptio olla yksi vaihtoehto, sillä maailmassa on jo olemassa paljon lapsia ketkä tarvivat rakastavat vanhemmat, kodin ja turvaa ja heitä syntyy koko ajan lisää. Toki ymmärrän myös halun hankkia biologisesti oman lapsen vaikkei itselläni sellaista ole koskaan ollutkaan.

Mä en voi hurskastella, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi omalla kohdallani jotenkin erityisesti ilmastonmuutosta ja maapallon tulevaisuutta ajatellen tehty tietoinen valinta, sillä niin se ei ole. Mä olen vapaaehtoisesti lapseton riippumatta siitä millainen tulevaisuus rakkaalla planeetallamme on, joten kovin paljon parempaa ihmistä en tällä valinnallani pääse esittämään. Kun kuitenkin tiedän sen olevan suuri ekoteko maailmalle niin voin olla iloinen omasta osallisuudestani. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt voisin sitten roskata ja kuluttaa senkin edestä, mutta kyllähän se merkitsee paljon kokonaiskuvassa.

Mitä kaikkea voikaan tehdä maapallon eteen, paitsi olla lapseton?

Mä en todellakaan oleta, että ihmiset nyt vain lopettaisivat lisääntymisen Suomessa ja muualla länsimaissa, mutta lisääntymistäkin voi olla järkevää punnita tarkemmin tulevaisuudessa. Jos kuitenkin lapsia haluaa niin sitten kannattaa todella ahkeroida tämän maapallomme eteen ja yrittää tehdä mahdollisimman paljon niitä pieniä ekotekoja joilla voi yrittää pienentää hiilijalanjälkeään ja sitä kuormaa mitä itse ja oma jälkikasvu maapallolle tuottaa.

Jonna kirjoitti mielenkiintoisia ajatuksia huolestaan maapallon tulevaisuudesta. Hän tekee paljon pieniä asioita ja yrittää opettaa niitä myös tyttärelleen jotta voi antaa omalle lapselleen huolettoman elämän ja puhtaan ilmaston, ruuan sekä veden ilman, että siitä tarvitsee taistella muiden ihmisten kanssa. Mä en itse ole niin optimisti ja huoleton (ihan rehellisesti sanottuna) että edes uskaltaisin enää lisääntyä. Näen maapallon tulevaisuuden post-apokalyptisten elokuvien maisemana ja tulevaisuuden henkiinjäämistaisteluna. En kestäisi ajatusta että mun lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset eläisivät sitä todellisuutta. Toivon kovasti ettei ihmiset tuhoa koko maapalloa elinkelvottomaksi kaiken elämän suhteen ja haluan olla kuvitelmissani väärässä.

Näistä raadollisista ajatuksista huolimatta pyrin kuitenkin vaikuttamaan asioihin jollain tavalla. Omasta mielestäni yksi helppo tapa on osallistua esim. hyväntekeväisyyteen sellaisten järjestöjen kohdalla ketkä tekevät työtä vaikuttamalla päättäjiin hallinnon ja lainsäädännön tasolla. Monet asiat ovat myös yksilönvalintoja, mutta mielestäni asiaa pitäisi tarkkailla juuri isossa kaavassa. Avohakkuiden rajoittaminen ja turpeen noston lopettaminen, soiden ja kosteikkojen hoito ja suojelu sekä erilaiset luonnon-, ja eläinten suojeluun panostavat järjestöt tekevät paljon työtä juuri näiden asioiden eteen. Heitä rahoittamalla voi saada asiantuntevaa porukkaa tekemään sitä vaikuttamistyötä isommalla skaalalla ja on mahdollisuus saada kestäviä ja pitkäkantoisia tuloksia.

Näin ”kepeitä” ajatuksia tällä kertaa! Onko tämä aihe joka suututtaa sua vai koetko että tutkijoiden tehtävä onkin kertoa faktat välittämättä tunneasioista esim. lapsettomuudesta ekotekona?

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa