Hae
Queen of Eve

Häiriköivät naapurit ja metelöivät lapsiperheet

Häiriköivät naapurit ja metelöivät lapsiperheet kerrostalossa ovat monen piina

Mä rakastan kaupunkiasumista ja haluan ehdottomasti asua Helsingissä. Pidän kerrostaloasumisesta ja olen aina tykännyt asua näin. Varmasti myös vastaisuudessa. Ymmärrän, ettei kerrostaloasumisessa voi vaatia naapureilta täyttä hiljaisuutta. Jos sellaista haluaa, kannattaa muuttaa omakotitaloon. Kuitenkin aika monella on alkanut nykypäivänä menemään puurot ja vellit sekaisin sen suhteen, mikä on häiriöksi ja mikä ei. Häiriköivät naapurit ovat aika monen riesana asuinpaikoista riippumatta, sillä aina johonkin kerrostaloon mahtuu se yksi asukas tai lapsiperhe jotka eivät halua muita huomioida.

Luin tänään Facebookissa eräästä Helsingin sisäisestä ryhmästä aloituksen, jossa ongelmana olivat yläkerran häiriköivät naapurit, tarkemmin sanottuna metelöivä lapsiperhe. Ketjussa aloittaja kyseli apua miten toimia häiritsevän metelöinnin kanssa. Aloittaja kertoi yläkerrastaan kantautuvan meteliä joka oli lähinnä ”ryskäämistä” joka aiheutuu holtittomasta sisällä hyppimisestä ja juoksemisesta. Koska jo kattokruunun sähköliitännät olivat ilmeisesti tärinästä kärsineet, hän oli yrittänyt puhua naapureille ongelmasta tosin ilman tulosta,

ONKO LAPSIPERHEILLÄ OIKEUS MELUTA KOHTUUTTOMASTI KAIKKI PÄIVÄT JA MUIDEN TULEE ALISTUA?

Ensimmäinen ketjuun vastaaja kehoitti muuttamaan pois. Yksiselitteisesti: Muuta pois. Useampi muukin häiriökäyttäytymistä puoltava kommentti löytyi pitkästä keskusteluketjusta joka todella kummastutti mua. Miten ihmeessä ihmiset on nykyään tällaisia? Jotkut häiriköitä puoltavat perustelivat kantaansa sillä, ettei kerrostalossa kuulu olla hiljaa ja siellä pitää kestää elämän ääniä. Osan mielestä lapsien leikkimistä ei pidä kieltää ja hyppiminen ja pomppinen yläkerran asunnoissa on ihan ookoo, vaikka se rytinä kantautuukin alakerrassa asuvalle. Siitä häiriintyminen on kuulemma itsekästä, mutta muiden häiritseminen ei ole. Ei kuulemma saa estää muita elämästä elämäänsä, mutta voi ilmeisesti siis pakottaa muut kärsimään siitä?

Mä vaan sanon, että mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa nykyään? Hirveän negatiivisia reaktioita, välitöntä syyttelyä ja ohjeistusta muuttaa maalle. Ei mitään ymmärrystä siihen mistä oikeasti on kyse. Kyse ei ollut siitä etteikö aloittaja olisi sietänyt normaalin elämisen ääniä, vaan siitä etteivät ne olleet enää normaalin elämisen ääniä ja hän oli yrittänyt asiasta huomattaa, tuloksetta.

MILLOIN KYSEESSÄ ON HÄIRIKÖIVÄT NAAPURIT?

Kyllä suurin osa kerrostaloissa asujista ymmärtää, että tietynlaiset äänet voivat kantautua toisten asuntoihin ja se on hyväksyttävää. Joskus kuuluu veden kohina putkissa ja suihkussa lotraus, joskus koiran haukunta, joskus vauvan itku, joskus lapsien leikit. Joskus joku voi pitää juhlat ja naapurista voi kantautua musiikkia ja naurua, ehkä myös laulua (toivottavasti juhlista on ilmoitettu kohteliaasti naapureille), toisinaan jotkut naapurit voivat innostuneena katsoa urheilua, oli se sitten jääkiekkoa tai yleisurheilua ja karjua ”JUMALAUTA!”, ”OIJOIJOIIIII!” ja ”TORILLA TAVATAAN!”. Joskus jostain voi jopa kantautua lemmen leiskuntaa ja nämä kaikki ovat ihan normaaleja elämisen ääniä jos niistä ei aiheudu kohtuutonta häiriötä naapureille.

Laskisin kuitenkin sen jo kohtuuttomaksi häiriöksi jos sisällä pompotetaan palloa, pelataan korista, harrastetaan säkkijuoksua ja riverdancea tuntikausia päivässä. Jos kattokruunut heiluu ja sähköliitokset kärsii yläkerran juoksemisen ja hyppimisen takia niin se ei ole normaalia elämistä. Koiran haukuntaakin pitää sietää silloin tällöin, mutta jos koira ulvoisi ja haukkuisi aamu seitsemästä ilta yhteentoista (tai mikä raja missäkin hiljaisuudelle on) niin se ei ole normaalia.

Miten ihmeessä tämäkin asia saatiin käännettyä niin, että ryskääjän alapuolella asuva ihminen on se ongelma jonka pitää muuttaa talosta? Se on itsekästä häiriintyä. Lapsien pitää saada elää vailla sääntöjä, juosta, pomppia ja kirkua sisällä, pelata korista ja petanqueta ja jos siitä joku kehtaa huomauttaa on automaattisesti lapsivihaaja.

Mun kasvatuksen mukaan itsekäs on se kuka ei huomioi toisia ihmisiä. On ajat muuttuneet entisistä.

Mitä mieltä te ootte tästä asiasta? Saako hiljaisuuden ulkopuolisella ajalla ryskätä menemään vailla mitään tolkkua? 

LUE MYÖS AIKAISEMPI KIRJOITUKSENI KERROSTALOKYTTÄÄJÄT JA OUDOT NAAPURIT

Kuvat Helsinki – Unsplash

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Apua syömishäiriöön

Kuinka paljon pitää keskittyä syömishäiriöön?

Kirjoitan blogiini keskimäärin parin viikon välein syömishäiriöön liittyviä postauksia. Siitä huolimatta että aktiivisesti kerron omista kokemuksistani ja tuntemuksistani niin saan aika ajoin toiveita, että kirjottaisin tästä aihealueesta vielä useammin. Itse en kuitenkaan halua täyttää elämääni pelkillä syömiseen ja terveellisempien elämäntapojen sisäistämiseen liittyvillä jutuilla, enkä rehellisesti usko että lukijatkaan haluaisi sitä asiaa käsiteltävän päivästä toiseen, 31 päivänä kuukaudesta. Mun elämässä on paljon erilaisia asioita ja syömishäiriö on vain yksi osa persoonaani, se ei määritä mua kokonaan. Toivon että myös tästä aihealueesta kiinnostuneilla ja kenties samaistuvilla lukijoilla on myös muuta sisältöä ja mielekkäitä asioita elämässään eikä kaikki pyöri vain syömishäiriöön liittyvien asioiden ympärillä.

Jo vuosia blogini on ollut lifestyle-henkinen ja olen selvästi huomannut mun lukijoiden suurimmaksi osaksi nauttivan kokonaisvaltaisesti elämäni ja henkilökohtaisten asioiden ja mietteiden avaamisesta. Joskus ne ovat ihmissuhdejuttuja, joskus ajankohtaisia asioita, joskus kauneutta, sisustusta ja matkustamista. Mitä milloinkin elämässäni tapahtuu ja mua kiinnostaa. Ihan sitä normaalia ja tavallista arkea ja rehellisiä tuntemuksia. Sitten välillä ne jutut pyörivät siellä terveyden ja hyvinvoinnin saralla. Ne kaikki asiat on mulle tärkeitä ja pieniä osia mun elämästä. Käytännössä kuitenkin lähes viikottain kerroin kuulumisia syömishäiriöön liittyen tai kirjoitan niitä koskevia artikkeleita. Niin tapahtuu myös vastaisuudessa.

Olemme muutakin kuin syömishäiriömme

Syömishäiriöön liittyy usein monia osa-alueita koko elämästä, niin mullakin. Kokonaisuutta tarkastelemalla voi myös huomata heijastumista ja samaistumisen tunteita tai sitten vaihtoehtoisesti ihan uutta näkökantaa omaa elämään. Jatkossakin aion viikottain tai parin viikoin välein pureutua syömishäiriöön liittyviin aiheisiin ja julkaisen juttuja tasaisesti blogissani. Toivon, että ne tavoittavat kaikki sellaiset ihmiset keitä aihe kiinnostaa. Syömishäiriöistä ja tunnepohjaisesta syömisestä kärsii yllättävän moni ihminen, eivätkä kaikki ole ylipainoisia.

Pääasiassa mä olen iloinen ja positiivinen ihminen. Olen optimistinen ja näen toivoa tulevaisuudessa. Näen muutoksen olevan mahdollinen, vaikken aktiivisesti pysty toteuttamaan elämääni kuin oppikirjassa. Olen myös ymmärtänyt, etten yksin pärjää näiden asioiden kanssa eikä ole heikkoutta myöntää sitä. Mielestäni kaikenlaiset tabut ylipainoisuudesta sekä ahmintahäiriöistä tulisi poistaa. Olen ihan yhtä hyvä ihminen näin kuin hoikempana. En kenties ole yhtä terve fyysisesti tai henkisesti, muttei se vähennä mun ihmisarvoa. Hyväksymällä itsensä ja muut ihmiset vikoineen päivineen antaa oman panoksensa positiiviseen muutokseen. Ja vaikka mikään ei muuttuisi, jokainen on hyvä juuri näin. Niin minäkin.

Viime aikojen kuulumisia syömishäiriöön liittyen

Tämän blogipostauksen olen kuvittanut muutamilla syömilläni ruoka-annoksilla. On aamiainen joka sisälsi maksamakkaralla ja herkkukurkulla päällystettyjä hapankorppuja, kreikkalaista jugurttia ja mysliä sekä teetä. On lounas jolloin söin savuporopastaa punajuuripestolla ja rucolalla. On illallinen jolloin söin sisäfilepihviä, sieniparmesanrisottoa ja salaattia kera hyvän punaviinin. Kuvissa ei ole rumia sipsipusseja ja syömiäni hampurilaisaterioita pikaruokaloista, mutta vaikkei kuvia niistä ole, niitä on silti syöty.

En ole syönyt liikaa kertaakaan, mutta taas jälleen vääränlaista ravintoa. Ruokavaliossani on liikaa suolaa ja rasvaa. Ehkä liikaa sokeriakin. Aloittamani lääkityksen sivuoireet ja voimakkain näläntunnen katoaminen ovat tipotiessään ja tunnen taas nälkää sekä ruokahalua. En halua ahmia, mutten ole enää niin robottimainen kuin alussa. Tämä on juuri hyvä merkki siitä, ettei pelkkä oikeanlainen lääkitys ole mikään ihmepelastaja. Muutos tarvii aktiivisesti omaa panostani ja osallistumistani ja koska syömishäiriöön liittyvät ongelmat ovat aika syvällä, niihin tarvii ammittilaisapua. Onneksi olenkin pääsemässä syömishäiriöni ja ajoittain oirehtivan ahdistuneisuushäiriöni vuoksi terapiaan (vihdoin ja viimeinkin!) ja tiedän saavani pitkäkestoista ja ammattimaista apua.

On helpottava tunne kun tietää, että asiat on hoidossa. Syömishäiriöön ei tarvitse alistua.

LUE MYÖS MUUT VIIME AIKOJEN POSTAUKSET SYÖMISHÄIRIÖÖN JA HENKISEEN HYVINVOINTIIN LIITTYEN!

TÄRKEYSLISTALLA VIIMEISENÄ OMA TERVEYS
MÄ TARVIN TERAPIAA
VIIKKO LÄHES RAVINNOTTA
KONTROLLOIMATON HERKKUHIMO ON HIIPUNUT
JOULUHERKUT JA AHMINTAHÄIRIÖ

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa