Pahin pelkoni eron jälkeen

Taas näitä erojuttuja, osa varmaan pyörittelee jo silmiään mutta hei, mulle tää on tuore juttu ja tää on mun tapa käsitellä asioita: kirjoittaa. Kirjoittelen omasta erostani aikalailla asialinjalla, mitään toista osapuolta loukkaavia juttuja en paljastele eikä sellaisia kyllä juuri olekaan. Olen saanut siunauksen puhua aiheesta ilman että se toista häiritsee, ja olisin saanut mennä Iltalehteenkin kun minua pyydettiin sinne haastateltavaksi (voitteko kuvitella!), mutta en mennyt kun en halunnut. Se että satunnaisesti täällä lifestyle-blogissani kerron myös ihmissuhdeasioista ja käsittelen omaa eroani ei kuitenkaan ole ihan sama asia kuin mennä haastateltavaksi juttuun joka julkaistaan iltapäivälehdessä koko Suomen kansalle, omalla nimellä ja tunnistettavalla kasvokuvalla. Jotenkin sitä ei kuitenkaan halua leimautua miksikään ”Ero-Eveksi” vaikka tässä onkin tullut erottua, haha.

Niin, jäin tuossa pohtimaan että mikä mulle on eroissa (tässä ja kaikissa entisissä) ollut vaikenta ja pelottavinta, ja vastaus oli yllättävän helppo. Mun suurin pelko on se että se entinen kumppani löytää toisen, tarkennetaan, löytää toisen ennen kuin minä olen siihen henkisesti valmis. En tiedä herättääkö sama aihe muissa tunteita ja onko kokemusta asiasta, veikkaan että on? Olen aina eronnut yhteisymmärryksessä ja ilman draamaa, joskus yhteisestä päätöksestä niin että kumpikin haluaa erota, joskus niin että ymmärrän miksi toinen haluaa erota ja miksei ole kannattavaa jatkaa, ja nyt myös niin että itse en ollut asiasta samaa mieltä. Itseasiassa ensimmäistä kertaa elämässäni musta on haluttu erota vaikka itse olen ollut 90% tyytyväinen parisuhteeseen, olen rakastanut toista ja halunnut tukea toista hänen mahdollisissa ongelmissaan ja korjata itsessäni ja parisuhteessa asioita mitkä vaativat korjausta. Väkisin näin ei voi kuitenkaan tehdä ja jos toinen ilmoittaa ettei enää rakasta ja haluaa elää minusta erossa, ei halua olla kanssani parisuhteessa, ei näe yhteistä tulevaisuutta (ainakaan tällä hetkellä) ja ajattelee että joku toinen ihminen tekee hänet onnellisemmaksi kuin minä, niin siinä ei voi paljoa tehdä. Se tieto on vaan vastaanotettava ja siihen on alistuttava. On aika raskasta itse rakastaa saamatta vastarakkautta.

Huolimatta aiemmista erojen syistä, mulla on aina ollut vahvasti pinnassa se että ”toivottavasti se ei löydä heti ketään”. Ei siksi ettei toinen saisi olla onnellinen ja jatkaa elämäänsä, vaan siksi että itse ei ole siihen valmis. Kun itsellä on eroprosessi kesken ja pahimmassa tapauksessa vielä vahvoja tunteita toista kohtaan, on pahin mahdollinen tilanne se kun katselee toisen vain jatkavan elämäänsä, niin kuin mitään yhteistä historiaa ei olisi ollutkaan. Sitä helposti tulee fiilis niin kuin mikään ei olisi merkinnyt mitään, tuosta vaan noin yhtäkkiä ihastuu ja rakastuu johonkin uuteen vaikkei asia olisikaan ihan niin mustavalkoinen. Olisi raastavaa katsella toisen onnea jonkun uuden ihmisen kanssa jos itse on ihan rikki. Olisi kauheaa seurata toisen elävän jonkun muun kanssa sitä elämää missä itse haluaisi olla. Huh, tuollaista en halua edes ajatella.

Itselleni ei ole vielä koskaan käynyt näin, mutta tuo on ollut aina suurin murheeni. Sitten kun olen itse käsitellyt eron, on siihen sitten mennyt viikko, kuukausi tai vuosi, ja olen siirtynyt uuteen parisuhteeseen, olen myös pystynyt toivomaan onnea ja sitä kaikkea hyvää ja parasta myös entiselle kumppanilleni. Ehkä kyseessä onkin se että jos omat haavat ovat vielä auki, ei pysty uusia ”vastaiskuja” käsittelemään, mutta kun asiat on kunnossa, voi molemmat jatkaa elämässä eteenpäin. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, ja kaikilla asiat eivät mene täsmälleen samanaikaisesti ja samalla kaavalla eikä sille voi mitään.

Luulen ettei tähän ole olemassa edes mitään parannuskeinoa, ja on ihan luonnollista tuntea näin. Hylätyksi tuleminen on pahimpia tunteita maailmassa, ja mikäli se hylkäämiskokemus jatkuu ja voimistuu vielä eron jälkeenkin niin loogisestikin sitä on ihan romuna. Mutta enpä kuitenkaan tiedä yhtään ihmistä joka ei erosta olisi selvinnyt, aikaa se voi viedä mutta niin sitä vaan tokenee. Hymyssäsuin nykyäänkin ajattelen esim. ensimmäistä parisuhdettani joka kesti 10 vuotta, ja jonka eron jälkeen olin 100% varma etten ikinä koskaan milloinkaan tule löytämään ketään uutta ja rakastamaan ketään toista miestä. Väärässä olin.

Kyllä mä siitä selvisin ja olen sen jälkeen rakastanut ja ollut onnellinen, enemmänkin kuin kerran.