Hae
Queen of Eve

Sokerihiiren salakavala hyökkäys

Nyt on vähän lipsunut ja ihan puolivahingossa olen kasvattanut sisälleni pienen mutta sitkeän sokerihiiren. Tämä sokerihiiri nakertaa joka päivä sisuskalujani ja lopettaa vasta saadessaan berliininmunkin, sokeroidun hillomunkin, dallaspullan, kinuskidonitsin tai jonkin muun ällömakean. Suklaapatukka ja irtokarkitkin kelpaa, kunhan vaan sisäinen sokerihiireni saa karkkihampaan kolotuksen taltutettua. Sokeri on muodostumassa mun uudeksi huumeeksi ja sille on saatava stoppi.

Olen saanut syömiseni pidettyä aika hyvin kurissa, eikä mitään järjettömiä ahmimiskohtauksia ole ollut pitkiin aikoihin mukana. Silti, syömiseni ovat minulle aina enemmän tai vähemmän haasteellisia ja nykyisin suolaisen herkuttelun sijaan (tai ohella) on makea alkanut kiinnostamaan normaalia enemmän. Tuntuu, että koukutun asioihin todella nopeasti ja rakennan itselleni erilaisia riippuvuuksia. Riippuvuuteni liittyvät lähestulkoon aina johonkin ruokaan, sillä herkullinen ateria ja maistuvat ruoka-aineet lisäävät väkisinkin mielihyvähormoneja.

Lähiaikoina makean mussuttaminen on mielestäni lisääntynyt huolestuttavasti, mutta pidän kuitenkin hyvänä merkkinä sitä, että itse huomaan asian. On hyvä siis tarttua asiaan ja tehdä pieniä muutoksia ennen kuin asiasta tulee isompi ongelma.

Karu totuus on kuitenkin se, että viimeisten viikkojen aikana olen syönyt jotain makeaa joka päivä. Ei ole sellaista päivää ettenkö jotain herkkua söisi. On vain sellainen tunne, että mun on ihan pakko saada jotain todella makeaa tai se sisäinen sokerihiireni ei lopeta vinkunaa. Sitä on pakko ruokkia!

Eilen kirjoittelinkin tunnelukoistani joista vahvimpana vaikuttajana elämässäni on riittämätön itsekontrolli. Ei siis mikään yllätys, että tämmöisiä ongelmia on ja niistä olen blogissani paljon puhunutkin, mutta nyt ollaan uuden äärellä: Ei minua makea ole koskaan näin paljoa kiinnostanut!

Aikoinaan syömisen hallinnasta terapiassa puhuessani esille nostettiin monia erilaisia tärkeitä pointteja ja annettiin myös työkaluja näiden asioiden käsittelyyn. Selkeästi on aika kaivaa monisteet kaapista ja hieman syventyä niiden pariin, tahtotila tilanteen muuttamiseksi on kuitenkin kova ja motivaatiota on olemassa. Itseasiassa fiilikseni on varsin positiivinen ja odottava. Uskon, että saan tähän touhuun hieman paremmin pontta jatkossa.

Päätin kokeilla heti huomisesta lähtien ruokapäiväkirjaa taas uudelleen, toiveissani ettei se ahdistaisi minua liikaa. Makeaa aion sallia, mutta kokeilen pienemmillä jutuilla. Jos se vähäisempi määrä riittäisi tyydyttämään sen sokerihiiren sisälläni, ja jollain pienellä asialla saisin sitä vähän huijattua.

Sokerihimoisia herkuttelijoita on varmasti muitakin? Mikä teillä toimii parhaiten, säännöllinen sallivuus vai totaalikielto ja herkkulakko?

♡ SEURAA MINUA ♡

Queen of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

7 kommenttia

  1. Henna kirjoitti:

    Mä herkuttelen vähän terveellisimmillä jutuilla kuten proteiinivanunas tai protskupatukka. Hedelmät on kans ykkös mutta niitä ei nyt dieetimmä saa montaa vedellä.. purkka ruuan päälle auttaa myös

  2. meri kirjoitti:

    sehän on ihan todistettu juttu, että sokeri aidosti koukuttaa ja kun pitää taukoa herkuista, toiset kokee ihan oikeita vieroitusoireita. nimim. kielletty rakkaus

  3. Sanni kirjoitti:

    Mä pidän herkkupäivää kerran viikossa, ja on kyllä auttanut himoihin. Kummasti, kun on ollut 6 päivää ilman herkkuja, ei se himo ole niin kova. Pahin päivä on aina herkuttelun jälkeinen päivä, kroppa huutaa herkkua ja putki voisi lipsahtaa päälle. Yritän kuitenkin tällöin syödä esim. hieman runsaammin tavallista ruokaa, usein se auttaa. Joskus viikolla syön propudin tai lohilo-jätskiä marjojen kanssa, ne on aika hyviä korvikkeita. Isoin juttu on kuitenkin varmaan säännöllinen syöminen, normaali terveellinen ruoka, ei hiilariton, ei täysin rasvaton. Tämän elämäntavan toteuttaminen tai aloittaminen oli vaan itselle se suurin haaste, nyt kun on päässyt alkuun, on helpompaa.

  4. Katarina kirjoitti:

    Sokerinarkki täällä hei.

    Mulla on paha. Putki jää todella helposti päälle ja sokerin syömisessä ei oo mitään tolkkua. Voin syödä miten paljon vaan eikä ällöä oloa tule. Mikään ei ole liian makeaa. Pahimpien viekkareiden ollessa päällä kolistelen kaappeja, kuin narkkari etsien edes pientä annosta. Sairasta. Tai näin oli ennen. Mulla ei auttanut oikeastaan, kun totaalikielto. Ei sokeria. Ei joka päivä, ei joka viikko ei välttämättä edes joka kuukausi. Sitten joskus pidän yhden päivän jolloin saan syödä kaikkea mitä on kuluvien viikkojen aikana tehnyt mieli, mutta sääntönä on, että mässäily loppui heti siihen yhteen päivään. Vuosi sitten olin 3kk täysin ilman ja sen jälkeen on ollut yllättävän helppoa pitää homma hanskassa. Tai no helppoa, mutta olen pystynyt siihen.

    Joskus himot on silti kovat. Todella kovat. Proteini patukka on sitten sellainen hetkittäinen oljenkorsi jos tuntuu, etten meinaa päästä Snickers ajatuksesta yli. Enkä osta sokerillisia patukoita vaan sillon on tyytyminen ravintoarvollisesti hyvään patukkaan. Tai proteini vanukas tmv, josta ois vähä enempi hyötyä kropalle samalla, kun se helpottaa hiukan omia viekkareita.

  5. Chrisis kirjoitti:

    Tuo ruokapäiväkirja on varmasti hyvä idea, mutta aattelin heittää ilmoille, että mitä jos siinä ohessa pitäisit ns. uni- ja vireystasopäiväkirjaa? Ja ehkä jopa ihan mielialapäiväkirjaa? Univaje ja väsymys lisää makeanhimoa ihan todistetusti, ja itse huomaan tämän ihan konkreettisesti huonosti nukutun yön jälkeen esimerkiksi. Samoin ahdistusta voi ruokkia makealla ja se että ateriavälit venyy aiheuttaa myös makeanhimoa. Varmaan suurimaan osan mun höpinöistä jo tiedätkin ja teet toki mitä itse parhaaksi teet, mutta ajattelin ehdottaa tuollaista, koska luultavasti siihen että yhtäkkiä himoitset makeaa on olemassa joku syy, joko henkinen tai fysiologinen.
    Itse pidin joskus ruokapäiväkirjaa, johon myös kirjasin mielialan sekä yöllä nukutut tunnit sekä sen, koinko nukkuneeni hyvin vai tuliko esim nukuttua levotonta koiranunta jne. Kun sitä jaksoi tehdä hetken aikaa, niin alkoi nähdä jonkinverran syy-yhteyksiä syömiskäyttäytymisessään. Itse koin sen antaneen paljon enemmän kuin ruokapäiväkirja yksinään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *