Laihduttaminen teki musta onnettoman
5Hyvä olo ja onnellisuus ei ole ulkoisista asioista kiinni
Olen laihduttanut elämäni aikana enemmän ja vähemmän, säännöllisen epäsäännöllisesti. Olen ollut laiha, hoikka, normaali, pyöreä, pulska, huomattavan lihava ja kaikkea mahdollisia ylipainoisen kategorioita. Olen suunnannut kaikilla mittareilla ylös ja alas. Joskus melkein saanut siitä normaalista olotilasta kiinni ja päässyt pudottamaan painoa paljon, jonka jälkeen asiat on levinnyt käsiin ja paino tullut takaisin hitaasti mutta varmasti, valitettavan usein myös korkojen kanssa.
Väitän omaavani aika hyvän kokemuspohjan ulkonäön ja painon merkityksestä, sillä minulla on kokemusta niistä kaikista. Voin asettua niin laihan kuin lihavan ihmisen kenkiin ja tiedän hyvin millaista on olla ihan normaali. Tiedän millaista on olla haluttu, suosittu, kauniina pidetty. Sellainen kenen elämää tai jotain ulkoista ominaisuutta on kadehdittu. Tiedän yhtälailla myös sen, millaista on olla ihmettelyn tai piikittelyn kohteena ja jopa ventovieraiden vihan ja arvostelun alaisena. Olen kykenevä katsomaan asiaa monilta eri kanteilta. Silti täytyy muistaa, että tämä on vain minun henkilökohtainen kokemukseni. Kaikki eivät ajattele tai tunne samoin ja ihmisillä on erilaisia taustoja.
En silti tiedä kaikesta kaikkea eikä minun hyvä itsetuntoni pelasta toisia
Näin lähes nelikymppisenä kehopositiivisena en esimerkiksi voi samaistua täysin siihen, millaista on olla ihminen ketä on esimerkiksi koko elämänsä ajan jollain tapaa arvosteltu ulkonäkönsä puolesta. En tiedä millaista on olla lihava lapsi tai vaikka koulukiusattu. En tiedä millaista on olla aina se joka valitaan viimeisenä joukkueeseen tai kellä ei ole yhtään kaveria. En tiedä millaista on saada pakkeja miehiltä keihin on ihastunut ja saada jotain laihdutuskommentteja Tinderissä. Mun kohdalle ei ole kertynyt kokemusta mistään näistä, vaan elämäni on ollut päinvastaista. Mä voin siis vain kuvitella.
Millaisiin kivisiin kenkiin mä sitten oikein voin astua?
Tiedän kuitenkin millaista on kun paino nousee, ulkonäköpaineet kasvaa ja yhteiskunta osoittaa, että mun olisi oltava tietynlainen kelvatakseni muille ja ollakseni hyväksyttävä ja ihmisarvon omaava. Kehorauha on aika ajoin ollut aika kortilla. Mä tiedän hyvin millaista on, kun jotkut ventovieraat supisevat baarissa toisilleen ”kato kuinka iso perse tolla akalla on”, kuinka joku mies puistossa huudahtaa ”no oletpas sinä lihava” tai kuinka keskellä päivää mua paljon vanhempi mies tulee vihaisena pitämään luentoa miten ihmeessä takapuoleni voi olla kuin seitsemän leivän uuni levittäen käsiään kuin demonstroidakseen. Tiedän millaista on kun hän samalla käskee mua lopettamaan ruokatunnilla syöminen työtovereideni kanssa ja lähtemään liikkumaan sen sijaan.
Tiedän millaista on kun joku tulee ravintolassa kertomaan ettei ”sun pitäis syödä tuota”, koputtamaan selkääni ja kysymään ”oletko koskaan ajatellut laihduttaa” ja kadulla huutaa ohiajavasta autosta ”LÄSKI!” tai jopa kävelee useita kadunmittoja perässä karjuen kaupungilla hävyttömyyksiä ulkonäöstäni. Tiedän myös millaista on saada joululahjaksi joku 50-luvun opas siitä kuinka laihduttaa. Harmi etten ollut tajunnut antaa kyseiselle henkilölle vastaavanlaista osuvaa lahjaa, esim. lahjakorttia hautaustoimistoon. Olisi varmasti ollut molemmille tarpeellista ja kenties ajankohtaista, muttei mielestäni korrektia muistutella kenenkään ylipainosta tai lähestyvästä kuolemasta.
Näiden kaikkien kokemusten jälkeen mun on helppo sanoa mikä on ollut parasta aikaa, eikä se ole ihan niin selvää kuin joku ulkopuolinen voisi ajatella. Kaikista onnellisin en nimittäin ole ole ollut kevyimmilläni välttääkseni kaiken tuon ja saadessani ihailua, enkä myöskään onnettomin painavimmillani jolloin olen joutunut sietämään ulkopuolisten arvostelua ja mun ruokarauhaa ja kehorauhaa on rikottu toistuvasti. Mä olen ollut onnettomin laihduttaessani.
Miksi se laihduttaminen sitten on niin paha asia?
Mä toivoisin ettei kukaan ajattele ettei kehopositiivinen ihminen voi laihtua ja että kehopositiivisuuden aate jollain tapaa kannustaa lihomiseen tai ylipainoisena pysymiseen, sillä siitä ei missään tapauksessa ole kyse. Mulle itselleni se aktiivinen, lähes yhtäjaksoinen on/off pelleily laihduttamisen kanssa vaan vahvisti sitä ahdistusta ja ulkonäköpaineita. Myös syömishäiriö oireili joka kerta huomattavasti kovemmin laihduttamisen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen aktivoiden mut lihomaan entistä enemmän. Laihduttaminen laihduttamalla on aina kohdallani ollut huono idea, vaikka olenkin sillä saanut hetkellisesti hyviäkin tuloksia.
Se laihduttaminen voi monelle ylipainoiselle tulla ihan jostain muualta, eikä halu, motivaatio tai edes henkinen hyvinvointi ole sen mukaista, että juuri sillä hetkellä laihduttaminen olisi fiksua. On hirveää laihduttaa pakosta, siitä ajatuksesta että vasta sitten on hyvä, arvokas ihminen. On kamala tunne kärvistellä mielihalujensa kanssa ja kuulla koko ajan ympäriltään, kuinka ylipainoinen ihminen on kuvottava laiska läski jolla ei ole mitään itsekuria. Se ei varsinaisesti kannusta eikä piristä mieltä. Se saa vain oman pahan olon voimistumaan kun todellakin ihan konkreettisesti ymmärtää kelpaavansa yhteiskunnalle tai toisille ihmisille tasa-arvoisena ihmisenä vasta tietyn ulkonäön omaavana. On väärin joutua taistelemaan ihmisarvostaan.
Jokainen itse saa päättää haluaako laihduttaa eikä siihen ole muilla nokan koputtamista. Se, että itse puhun nyt laihduttamista vastaan ja kerron, että laihduttaminen teki musta onnettoman, ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita sitä ettenkö haluaisi laihtua. Ne ovat kaksi eri asiaa. Mä haluan pudottaa painoani ja keventyä. Mun tavoitteena ei ole niinkään ulkoiset asiat sillä pidän itsestäni näin ja rakastan itseäni kaikissa olomuodoissa, mutta tiedän kokemuksesta että hieman vähemmällä painolla mulla olisi fyysisesti parempi olla. Kaikki ylipainoiset eivät kuitenkaan halua laihtua eikä niin pidä olettaa. Minäkin olen tyytyväinen näin ja rakastan itseäni juuri tällaisena, mutta oman terveyteni eduksi haluan tehdä joitain muutoksia. Se on silti vapaaehtoista. Siitä päätän minä eikä kukaan muu.
Olen ihan yhtä hyvä laihana tai lihavana vaikken kaikkia miellyttäisikään
Laihduttaminen ei ole mitenkään pannassa, mutta itse sana ja se mitä aktiivinen laihdutus oikeasti on on hieman kirosana. Mä peräänkuulutan ennemmin positiivisia ja hitaita, maltillisia elämäntapamuutoksia. Yksi asia kerrallaan, parempia valintoja tehden. Mä yritän juoda enemmän vettä. Kävellä koirien kanssa pidempiä lenkkejä. Vähentää suolaa. En syö sipsejä joka päivä vaikka voisin jos haluaisin. Yritän pitää tarkemmin ateriarytmistä kiinni. Syön enemmän kasviksia. Ja niin pikkuhiljaa kaikilla tällaisilla muutoksilla sitä voi väkisinkin laihtua, ilman aktiivista laihduttamista, nälkäkuureja ja päähänpinttymiä jossa suoritetaan jotain ihan sata lasissa ja lopputulos on pahimmassa tapauksessa huonompi kuin ennen aloitusta.
Mä iloitsen jokaisen puolesta joka on kyennyt tekemään elämäntapamuutoksen niin halutessaan ja jokaisen sellaisen puolesta joka on saanut aikaan parempia valintoja elämässään. Mä iloitsen myös mittavien painonpudotustarinoiden sankareita ja laihdutuksen valinneita jotka ovat nyt onnellisia jos eivät sitä aiemmin olleet. Ja ennen kaikkea mä iloitsen kaikkien niiden puolesta, jotka oppivat tai osaavat jo rakastaa itseään juuri sellaisena kuin he ovat, tällä sekunnilla ilman edes mietintää mistään muutoksesta.
Kuvat Katri Gruner
♡ SEURAA MINUA ♡
Vihdoinkin pystyn esiintymään kuvissa
Paskajäykkänä kuvissa
Mun ongelma bloggaamisessa ja someen liittyvissä asioissa on ollut kuvissa esiintyminen. Mä olen laittanut blogiini aika vähän kuvia itsestäni suhteutettuna siihen kuinka aktiivisesti ja pitkäkestoisesti olen blogia pitänyt. Syy siihen ei ole oikeastaan koskaan ollut mikään tyytymättömyys omaan ulkonäkööni, sillä suurimman osan ajasta olen pitänyt itseäni vähintäänkin normaalina, ellen jopa kauniina ihmisenä. Toki paino on heitellyt ylös ja alas ja sen myötä muuttanut lookkiani paljonkin, puhumattakaan mustien hiusten muuttumisesta vaaleiksi ja vanhenemisesta.
Mun ongelma kuvattavana olemisessa on ollut lähinnä se, että olen aina ollut todella huono poseeraamaan. En muiden ottamissa kuvissa näytä juuri koskaan hyvältä ja siltä miltä mun pitäisi. Tällä tarkoitan sitä, että koska en osaa olla luontevasti kuvissa on se sekunnin sadasosaan tallennettu jähmettynyt hetki kirjaimellisesti aika jähmeä. Mä olen usein muiden ottamissa kuvissa yhtä luonnollinen ja letkeä kuin kivi. Notkea kuin rautakanki ja liikehtivä kuin patsas. Jos olen olevinani perusilmeellä, on mulla todella vihainen kulmien kurtistus ja suu viivana. Mulla todellakin on resting bitch face jos en hymyile.
Harjoitus tekee mestarin
Aika monien itkupotkuvinku-raivarien jälkeen olen oppinut sietämään kuvausta kunhan kukaan muu ei ole katsomassa. Tarvitsen sen rauhan ja kuvaajan on tiedettävä mitä haluan ja ymmärrettävä ideani. Mua on myös pakko ohjata, sillä en ole poseerannut ja esiintynyt kameralle niin paljoa, että tietäisin parhaat pään ja vartalon asennot. Luullessani olevani luonteva, todennäköisesti oikeasti tönötän paskajäykkänä. En tiedä kuinka korkealle nostaa leukaa tai kuinka matalalle sen laitan, onko katseeni minne, silmät puolitangossa vai lurpallaan. Onko pääni liian takakenossa ja olkapäät eri korkeuksilla. Minne ihmeeseen mä laitan mun kädet? Entä jalat? Missä asennossa mä oon?
Olen huomannut, että läheisten ystävien kanssa kuvaus sujuu parhaiten. Minna on saanut otettua musta jo todella monia hyviä kuvia joita olen täällä blogissani nyt viljellyt. Toinen onnistuneita kuvia napsinut on Johanna ja luvassa on varmasti myös muutamia Katrin ottamia otoksia. Sitä paremmin kuvat tuntuvat onnistuvan, mitä enemmän mua ohjataan ihan sanallisesti. Minnan kanssa niin läheisiä ollessamme, on loogista sen asian meiltä hoituvan. Minna aina neuvoo että ”Vartalonkiertoa! Tuo olkapäätä eteen! Nosta leukaa! Katso sivulle!” ja sitten kun ottaa monia kuvia, on joku niistä pakostikin onnistunut.
Pieni Ylinäytteleminen toimii mun kuvissa
On ollut jännä huomata, ettei mun kannata yrittää liian totisena ja tuimana poseerata. Ei tule niin hyvää jälkeä. Jos olen normaalisti, on parempi katsoa sivulle tai alas. Suoraan kameraan katsoessa näytän helposti murhaajalta tai muuten vain mielipuolelta. Paitsi jos hymyilen! SIlti normaali hymynikään ei aina riitä, vaan tuntuu siltä, että mun on lähes irvistettävä jotta se aito hymyni saadaan siirrettyä kuvaan. On naurettava suu auki jotta näytän iloiselta ja positiiviselta. Kuvissa oleminen vaatii multa siis hieman tearaalisuutta ja näyttelijättären roolia.
En tiedä onko tämäkin kehittyvä ominaisuus, kenties. Ehkä joku päivä ei tarvitse turpa vääränä käkättää ja riekkua saadakseen kivan kuvan. Nyt mä kuitenkin joudun hieman dramatisoimaan ja liioittelemaan mun reaktioita ja eleitä poseeratessa, sillä kamera jotenkin laimentaa.
Vinkit joita tällä hetkellä osaan hyödyntää kuvattavana ollessa
- Tilanne vapautunut, ei kiirettä eikä sivustaseuraajia ja kuvaaja läheinen ihminen
- Kasvojen pieni kallistus sivulle ja leuan laskeminen kohti rintaa toimii pyöreäkasvoisella
- Vartalon ja kasvojen rentouttaminen on tärkeää, liikehdintä ja asentojen vaihto auttaa
- Kuvataan kuvattavan silmien tasosta, ei liian ylhäältä eikä alhaalta jolloin kuvakulma ja vartalon mittasuhteet alkavat vääristyä liikaa
- Ryhti kannattaa pitää hyvänä, olkapäät takana ja selkä suorassa, tai vaihtoehtoisesti reippaasti vartalonkiertoa
- Harjoitus tekee mestarin ja kertaus on opintojen äiti = ole paljon kuvattavana ja ota samasta kymmeniä tai satoja kuvia, niistä löytyy ainakin se yksi hyvä kuva
En ole vielä mikään täydellinen poseeraaja ja uskon kehittyväni koko ajan. Mulla on kuitenkin iloinen fiilis siitä, että pystyn antamaan teille enemmän itsestäni esiintymällä useammin oman blogini ja Instagramtilini kuvissa. Uskon, että myös teille mun seuraajille on kivaa kun itsekin olen enemmän esillä, kenties se vahvistaa sitä henkilökohtaisuuden tunnetta jota haluankin täällä luoda.
Kuvaaja: Minna / Tyttö Sinä Olet Vahva
♡ SEURAA MINUA ♡