Pakkoliikunta ärsyttää mua koska en ole suorittaja

Tiedättekö mikä ärsyttää mua aivan suunnattomasti? Pakkoliikunta. Se että nykyään ei arvosteta juuri mitään muuta kuin sitä kuinka hyvin sä suoriudut elämästä ja elämä on yhtä hemmetin suorittamista. Pitäisi olla tehokas joka hiton asiassa, tehdä työt maksimitehokkuudella, hoitaa koti ja perhe ja sen päälle vielä harrastukset, toki jotkut maksimisykettä mittaavat kunnon kehorääkit mitkä on niitä ainoita missä sä tunnet eläväsi kun saat taas jotain suoritettua. Mä en ole suorittaja. Mä en tykkää suorittaa mun elämää millään tasolla. Mä olen nautiskelija.

Mietin elämääni taaksepäin ja taas kerran tajusin etten koskaan ole ollut erityisen liikunnallinen ihminen. Pienenä kävin hetken aikaa baletissa, harrastin myös ala-asteella koripalloa ja yläasteella kamppailulajia, mutta kaikkien näiden into kesti vuoden tai pari, ei sen enempää. Kävin joskus kokeilemassa jotain aerobiccia mutta ei se ollut mun juttu, plaah. Ainoa pitkäkestoinen jollain tapaa liikunnallinen harrastus mun elämässä on ollut ratsastus minkä parissa vietin enemmän tai vähemmän aktiivisesti noin kymmenen vuotta. Se ei tuntunut pakkosuorittamiselta mutta loppui aikanaan kun jotenkin kasvoin siitä lannanhajuisesta tallimaailmasta ulos ja pojat alkoi kiinnostaa enemmän kuin hevoset, kai sekin oli osa jonkinlaista kasvua, tosin nyt voisin kuvitella taas ratsastustallille palaavani. Mä halusin kirjoittaa ja piirtää, lukea, kuunnella musiikkia ja tehdä sellaisia asioita. Haaveilin paljon ja elin sen kautta, en niinkään mitään suorittavana vaan tunteitani ilmaisten.

Ainoa selkeä liikunta mistä olen koskaan pitänyt on kuntosali, mutta loppujen lopuksi en siinäkään ole mitenkään erityisen intohimoinen harrastaja. Musta olisi siistiä olla tosi lihaksikas ja hyvässä kunnossa, mutta todellisuudessa en jaksa tehdä niin paljon töitä sen eteen, ei se mua kai sitten oikeasti niin paljoa kiinnosta. Ihailen hyviä fysiikoita mutta jotenkin se vaiva minkä sen eteen joutuisi näkemään ei mielestäni ole sen arvoista, en halua suorittaa ruokailujani ja treenejäni niin että mielessä olisi koko ajan jokin tietty tavoite jota kohti täytyy päämäärätietoisesti pyrkiä eikä voi edetä fiilistuntumalla. Mä olen nautiskelija.

Olen nyt palannut takaisin punttiksen ääreen ja ajattelin aloittaa uimisenkin, sillä siitä mä tykkään tosi paljon ja olen kohtalaisen hyvä uimari. Pidän painottomuuden tunteesta ja siitä että vedessä saan itsestäni tosi paljon irti, siellä on niin helppo liikkua eikä hikoiluta. Punttejakin on kiva kolistella ja nähdä kuinka taas on joka viikko vahvempi kun kunto oli aivan kuralla, tästä se on taas jonkin aikaa pelkkää nousua, siis matka kohti entisiä tuloksia. Mä en kuitenkaan halua ottaa mitään paineita, ja oon ajatellut että mä olen ihan yhtä arvokas ihminen vaikka musta puuttuu se kaikkien ihailema suorittaja. Mun intohimot elämässä ovat muita kuin liikunnallisia, ne ovat iloa silmilleni, korvilleni ja mielelleni. Sisustamista, stailaamista, shoppailua. Hyvää ruokaa, musiikkia, elokuvia. Tarinoiden ja blogin kirjoittamista, Lukemista. Sellaista mikä ruokkii enemmänkin mun sielua kuin ruumista.

Punttiksen mä olen ajatellut pitää sellaisena hyvänä tukipylväänä, ylläpitämässä sitä pakkoliikunnan osuutta. Jotain kun on tehtävä ja sitä en sentään joudu tekemään pitkin hampain. Mutta se nautinto, se ei näin luovalle ja persoonalliselle ihmiselle tule liikunnallisen harrastuksen kautta, vaan siihen mä näen itseni vaikka kiertelemässä Pariisin antiikkikirpputoreja.

Tiedättekö mitä mä tarkoitan? Onko mulla yhtään sielunkumppania?

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa